10.6.2017

Mulla ei ole ketään

 

  Haluan ihan vaan avautua.

   Joskus vuosia sitten ala-asteen ensimmäisestä luokasta lähtien koulukiusattuna, satutettuna ja loukattuna jäin ihan yksin perhettäni lukuunottamatta. Olin ehkä hieman erilainen kuin muut - sellainen joka piirsi välitunnit, piti klassisesta ja instrumental tyyppisestä musiikista (sellaisesta, jossa ei lauleta mitään), vaelteli vapaa-aikansa luonnossa tehden kaavioita kasveista ja niiden elinympäristöistä, kirjoitteli tarinoita, satuja ja runoja opettajille ja jolle eläimet olivat kaikki kaikessa (eläimet olivat tärkeysjärjestyksessäni ihmisten yläpuolella: ihmiset satuttivat ja hylkäsivät tuon 10 vuotiaan, mutta eläimet ei ikinä). Ehkä silläkin oli merkitystä, että kannoin aina ristiä kaulassani, sillä olen pienestä asti ollut uskossa, ja oikeastaan kaikki tiesivät sen, että perheeni on kristitty. Kuitenkin luulen ettei sillä ole loppupelissä ollut paljon merkitystä, koska en ikinä ole tehnyt siitä minkäänlaista numeroa, vaan elin omassa kuplassani.

   Kun yritin tutustua ihmisiin, minut torjuttiin. Jos koulun pihalla oli porukka, he sulkivat minut ulkopuolelle tekemällä ringin. Kun piti tehdä ryhmätyö, minä olin se pariton aktiivisuudestani huolimatta. (Luokassamme oli pariton määrä oppilaita). Kun opettaja kysyi, ottaako joku minut ryhmään kolmanneksi, ei kukaan ottanut - joten joko tein työn yksin tai minut sysättiin johonkin, jossa sainkin sitten tehdä kaiken työn yksin ja näin hyvyyttäni käytettiin hyväksi. En enää muista, milloin olisin viimeksi tehnyt ryhmätyön jonkun kanssa - ehkä seitsemännellä luokalla? Useimmiten olen tehnyt kaikki työt itse.

   Kukaan ei ikinä saanut kuulla, miten koulussa kiusattiin, haukuttiin maailman rumimmaksi ja lihavimmaksi, miten joku kaatoi asfaltille tai levitti reppuni koulumatkalla maahan kuukautissiteitä myöten - koska en vain osannut kertoa. Se hävetti. Koin, että olen ansainnut sen kaiken. Niin monta välituntia istuin vessan lattialla, koska en vain uskaltanut lähteä ulos. Siksikään että tiesin, että kaikki jotka minua kiusaavat ovat siellä, mutta myös siksi, että tiesin joutuvani taas olemaan yksin. Joten vessan lattialla kaivoin repustani penaalin ja tyhjän luonnosvihon, ja piirsin kaiken sen kivun ylös. Kuuntelin usein ylhäälle linkattua kappaletta - tavallaan se kertoi yksinäisyydestäni niin paljon, ja tavallaan se antoi toivoa myös tulevaan: että jonain päivänä en olisi yksin. Kuitenkin sitouduin siihen kohtaloon, että tulisin aina olemaan yksin.


   Jotenkin se yksinäisyys on jatkunut tähän hetkeen asti - ja nyt muutamaa kuukautta vailla 19 vuotta aloin miettimään, että mulla ei oikeasti ikinä ole ollut ystävää, jonka kanssa viettää aikaa. Ystäväpiirini on sisäistynyt muutamaan kirjekaveriin, joista yksi on säilynyt tähän päivään asti - mutta hän asuu parinsadan kilometrin päässä. Siihen se jääkin. Koko ajatus alkoi painamaan mieltä, kun kävin terveydenhoitajalla hakemassa rokotuksen viikko sitten ja hän kysyi jotain, että vietänkö kesällä ystävien kanssa aikaa - täytyi vastata, että ei mulla ole ystäviä. Sitten hän harmissaan kyseli tilanteesta ja toivoi, että menisin vaikka johonkin 'ystäväryhmään'.

   Muutin uuteen asuntoon viikko sitten, johon olen sopeutunut upeasti ja tämä tuntuu niin omalle. Aloin tänään miettimään, että olisi huippua pitää jonkinlaiset tuparit täällä - mutta tajusin, että eihän minulla ole ketään ketä kutsua! Paitsi kaksossiskoni, joka ei kuulemma ehdi, kun hänellä itsellään on niin laaja kaveriporukka. Sitten tajusin myös sen, etten edes tiedä mitä tupareissa pitäisi tehdä, tai että pitääkö ihmiset niitä edes nykyään.
   On oikeasti aika surullista olla ihan aina yksin, ja tiedostaa se, että vaikka joskus kaipaisikin seuraa, niin ei vain ole ketään. Kun ei vain ole.
   Ei ole ketään, kenelle laittaa viestiä kun on paha olla. Ei ole ketään ketä pyytää teelle, eikä ketään jonka kanssa katsoa pari leffaa perjantai-iltana. Ei ole ketään kenen kanssa lähteä kävelylle tai vaikka elokuviin. Olen aina kertonut kaiken päiväkirjoille, blogiin, kuraattoreille ja opettajille sekä kissalleni - mutten ikinä ole omannut kaveria, kenelle jutella tai kuunnella hänen kuulumisiaan. Olisi vain mahtavaa, jos olisi edes joku. Tuntuu vain, että kaikki ihmissuhteet katkeavat heti, kun yritän muodostaa niitä.

   Siispä, pointti: mistä olet löytänyt ystäviä? :) Onko sulla ystäviä? Mitä te teette yhdessä? Onko jollakin samankaltaisia kokemuksia?

-Jenni

Ps. Kuvassa on flunssasta selviytymisjuttu: finrex. Uusi ystäväni.

1 kommentti:

  1. Hyvin kerrottu ja osittain voin samaistua. Itse olen kyllä muuttanutkin jonkuverran elämän aikana ja voi olla että en ehkä ole juurtunut niin hyvin. Lisäksi kun on introvertti niin ei tutustu niin helpolla uusiin ihmisiin. Ja vaikka joku tyyppi onkin kenen kanssa joskus netissä juttelee ei se oo yhtään sama tietty kun oikee yhessä oleminen ja tekeminen. Koitan esim. liikkua paljon että pysyy pää kasassa mutta kyllä yksinäisyys musertaa.

    VastaaPoista

∞ Saa kommentoida vapaasti ja antaa mielipiteitä!
∞ Muita kunnioitetaan ja muistetaan käytöstavat.
∞ Ihanaa kun oot siinä!