20.3.2017

Elokuva-arvio ja kaksi uutta asukkia

    (Kirjoitettu 20.3.17 klo 04:36) Filosofinen ajatus siitä että kauhuelokuvat vaikuttavat hermostoon, aivotoimintaan ja yön pimeisiin tunteihin, ovat täyttä totta, jos otetaan lisäksi huomioon se että asun yksin ja olen valmiiksi vainoharhainen. Miksi mieli ylipäänsä alkaa käsittelemään päivän kauhuhetkiä yöllä? Tai no niin, aivot käsittelee kaiken yöllä.
    Ei tässä mitään - katsoin vain päivällä elokuvan The visit. Joka ei edes ollut pelottava, tavallaan. Olen miettinyt kyseisen elokuvan katsomista jo jonkun aikaa. The visit on K16 määritelty jännitys -ja kauhuelokuva, jossa traileria enempää spoilaamatta kaksi lasta lähtevät isovanhempiensa luokse viikoksi kylään. Elokuvan tyttö haluaa selvittää hämäräperäiset syyt sille, miksei äiti ole tavannut isovanhempia vuosiin, ja on myös kiinnostunut elokuvaamisesta. Siksi hän haluaa dokumentoida koko tapaamisen, josta elokuva koostuu - elokuvassa näemme kameran heilumista, spontaania höpöttelyä kameran takana ja "kamera on päällä, kävele tuonne" -hetkiä. Isovanhemmista tulee hetki hetkeltä oudompia. Sinänsä elokuva oli hyvä, ja se oli hienosti tehty. Se toi koko ajan uusia puolia esiin, eteni, ja toi itselle sellaisia "ahaa toi menikin noin" -fiiliksiä ja "kyllä mä ton tiesin". Juonenkäänteet eivät yleisesti olleet kovin erikoisia, vaan juttu eteni normaaliin tyyliin: alussa kaikki on hyvin, tapahtuu jotain outoa, tilanne pahenee, pahin kohtaus, draama, ja sitten kaikki on taas hyvin. Olin sen puoleen odottanut jotain hieman enemmän. Loppu oli itselle todellinen pettymys - se vain loppui. Määrittelisin elokuvan kyllä ennemminkin jännitykseksi kuin kauhuksi, koska enpystykatsomaan -kohtia oli vain kaksi näin nopeasti mietittynä. Silloin en katsonut elokuvaan ihan vain siksi, koska inhoan säikähtämistä ja sellaisia tässä voi tapahtua mitä vain -hetkiä. Tai sitten kohta oli niin ahdistava, etten vain halunnut katsoa oman mielenterveyteni vuoksi. Pieni raja pitää olla - mä nimittäin olen oikeasti yksin täällä asunnossa. Entä, jos elokuvan isoäiti kävelee kohta olohuoneestani? 

    ARVOSANAKSI ELOKUVALLE ANNAN 7. 


     Kävin tänään asuntonäytössä. En päätynyt vuokraamaan sitä, sillä se oli ihan liian pieni (28 neliötä). Joku saattaisi hyvin mahtua sinne, mutta en minä tavaroitteni kanssa. Pelkästään sänkyni on 120cm, ja olo/makuuhuoneeseen sen lisäksi olisi mahtunut suunnilleen vain sohva ja tv-taso, lamppu ja sohvapöytä - se olisi ollut siinä. Olisi sinne voinut ängetä tietysti, mutta tykkään, että asunto on laaja ja huonekalut ovat siististi aseteltuja, eivätkä tavarat ole vain tungettuna johonkin. Tästä olisi tullut sellainen Liikkuvan linnan Howlin huoneen näköinen asunto (tälläinen). Jos tiedätte Jyväskylästä 32-45 neliömetrisen asunnon alle 460e/kk vuokralla, minuun voi olla yhteydessä.
    Luokseni muutti toissapäivänä kaksi uutta asukasta. Kaksi pientä roborovskia! Alla on kuva heistä. On kivaa, kun parin vuoden tauon jälkeen on taas muutama rapistelija terraariossa. Muutoin mulla on ollut hamstereita aina 7 vuotiaasta asti. Hauskaa Rosmariinissa ja Laventelissa on se, että he ovat aivan eri näköisiä sekä ihan erilaisia luonteeltaan. Rosmariini on tiukka, määrätietoinen ja oman reviirinsä tunteva. Hän ei ole kovin seurallinen ja reagoi kovasti muutoksiin ja uusiin tuoksuihin. Kun sain heidät, Laventeli alkoi tunnin ihmettelyn jälkeen rakentamaan pesää ja kokeili juoksupyörääkin, mutta Rosmariini oli lähes seitsemän tuntia yhden kengän sisällä. Rosmariini huutaa, kun häneen yrittääkään koskea. (Ei niin, että roboja paljon silitettäisiin, mutta tajusitte pointin). Rosmariini on kokonsa puolesta vähän pieneksi jäänyt, ja odottelemme kasvattajan kanssa kasvaako hän vielä. Laventeli puolestaan ei kiinnitä huomiota, vaikka häntä silittää kesken ruokahetken. Hän jopa voi olla kädelläkin hetken riehumatta. Laventeli on väritykseltään aivan ihana. Laventeli on se, ketä useimmiten näkee pyörivän ympäri terraariota ja puuhailemassa omiaan, ja juoksupyörästä hän pitää. Rosmariinia saa aina välillä etsiä. Pahoittelen alla olevien robokuvien laatua.

Vaaleampi ja isompi on Laventeli, tästä katsoen vasemmalla, ja oikealla pienempi on Rosmariini.

Rosmariini
ONKO TEILLÄ OLLUT/ONKO TEILLÄ HAMSTEREITA?
ONKO KENELLÄKÄÄN KOKEMUSTA ROBOROVSKEISTA?

-Jenni

17.3.2017

Runo ja tarina -kirjoitelma

       Tulee päivä, jolloin runomaailma on historian kohokohta ja se, joka vavisuttaa koko maailmaa saaden siihen häivähdyksen jotain ihan uutta ja kaunista, ja jota ihmiset katsovat aivan uusilla näkökulmilla. He alkavat näkemään elämää aivan uusin silmin - siten, miten minä katson avaruuteen tuntien sen koko pimeyden ja tähdet lähempänä kuin koskaan. Päivä, jolloin syyslehdet vaipuvat tanssimaan yhdessä tuulen kanssa, sen viileän syystuulen, joka ennustaa talven tuloa lokakuussa ja lumen satamista ennen joulua, jolloin ihmiset ostavat lahjoja ja kirjoittavat punaisella tussilla lahjapaperiin ystävänsä nimen. Sitten he antavat sen lahjan ystävälleen odottaen saavansa itsekin jotain. Silloin ei odoteta bussia bussipysäkillä ja mietitä sormien jäätymistä valkoisten mummon neulomien lapasten uumenissa, ei, vaan silloin ollaan takkatulen lähellä pohtien elämän syvyyksiä ja saapuvaa pääsiäistä, jolloin leskenlehdet alkavat täyttämään vasta esiin tullutta nurmikkoa pitkän ja hyytävän talven jäljeltä. Mutta nyt ulkona sataa lunta hiljalleen, vähän niin kuin sinä päivänä kun yritin ensimmäisen kerran elämässäni hiihtää erästä metsäpolkua pitkin. Silloinkin satoi lunta, ja minä en osannut hiihtää. Haaveilin merenalaisista nähtävyyksistä, kuten koralliriutoista, kun yritin saada itseäni ylös lumen keskeltä.

     Niin, sen tulevan päivän aikana kaikki on kuin uutta. Saamme koskettaa toisiamme kuin viimeistä kertaa, ja samalla sanomatta hyvästejä, sillä tiedämme näkevämme taas. Tiedämme myös, että Bizet oli ranskalainen säveltäjä, joka tunnetaan oopperoistaan, mutta joka oli erittäin taitava pianisti. Piano kuulostaa yhtä kauniille, kuin melodia meren aalloissa. Silloin emme kysy, kuka loi aallot ja kuka meren, sillä silloin tiedämme vastauksen. Silloin Ludwig van Beethoven on yhtä historiaa kuin ne vesipisarat, jotka tippuvat taivaalta yhtyen siihen suureen mereen, joka valtaa koko maapalloamme.

 Tämä on runon ja tarinan puoliväli.

15.3.2017

Tervetuloa ajokokeeseen

AJOKOKEESI ON HYVÄKSYTTY.

    Olen varma, että ihmiset menevät ajokokeeseen vain siksi, että he saavat sieltä hieman itsetuntoa mukaan ajokortin lisäksi. Laajaa palautetta, ehkä hieman kritiikkiäkin. Mutta totta on, että inssien kritiikki murtaa jokaisen pienimmänkin häivähdyksen omasta itsestään ja itsetunnon rakentamisesta joka oli tarkoitus nostaa korkeuksiin saamalla kehuja, taputuksia ja liputusta hyvin tehdystä työstä. Ajoit väärin, unohdit tämän, teit noin, ajoit päin punaisia, ajoit väärällä kaistalla, ajoit väärään suuntaan, ajoit katsomatta jalankulkijoita, ajoit katsomatta eteesi, ajoit katsomatta taaksesi,.. Ja sitten ollaan silleen että "hups, ensi kerralla menee paremmin."
    No mutta läpi se inssi tänään kuitenkin meni ankarasta kritiikistä huolimatta. Olen varma että ihan aina katsoin jalankulkijat, jopa liioitellusti, muttei se kelvannut. Puolivälissä oli järkyttävät kuumotukset, kun sekoilin risteyksen kanssa. Käänny liikennevaloista vasemmalle. Minäpä vaihdan kaistaa! Vaihdoin, ja tajusin että vaihdoin kaistaa liian aikaisin. Oli käännyttävä vasemmalle pienelle tielle, jossa heitin ympäri parkkiruuduissa. Hyvä etten itkua tuhertanut siinä pakitellessani, sillä jostain syystä halusin pyrkiä täydellisyyteen. Pienien virheiden lista oli siis yhä pitkä, mutta vältyimme isommilta dragedioilta, kuolemilta ja hautajaisilta eikä ketään viety ruumishuoneelle.
    Illalla KLS - Kiitän Luojaani Sinusta - esiintyi täällä Jyväskylässä eräässä pannuhuoneen näköisessä paikassa. Se oli rippikoulukonsertti, mutta johon sai mennä koko perhe. Pikkusiskoni käy rippikoulua. Omasta riparikonsertistani on kohta jo neljä vuotta, ja se tuntuu ihan oudolle. Kaksossiskoni kanssa katsoimme pikkuripareita joita jännitti koko tilanne, ehkä vähän ärsyttikin, ja pystyin samaistumaan heihin. Olin itsekin yhtä pieni ja avuton. Nyt kuljimme eteenpäin pikkuriparien joukossa sanoin väistykää, pois tieltä, kaksi senioria saapuu. Kls:n aikana minä ja siskoni olimme ne jotka biletimme yleisön joukossa kädet pystyssä reppu mukana pomppien. Pikkuriparit katsoivat meitä selvästi ajatuksin "onks noi ihan tosissaan? Vähän noloa! Miten noi kehtaa?". Hymyilin isosisko -ilmeellä ja taputtelin käsiäni yhteen. Rakastan Kls:ää.
Tuossa iässä, missä he ovat, katseet ovat kovin arvostelevia. Ei uskalla liikkua eikä avata suutaan, koska ele voi kallistuttaa vaakaa ihan päinvastaiseen suuntaan. Katseet musertavat ja häpäisevät - jos kukaan muu ei ole innoissaan ja vaikka laula mukana, ei kukaan muukaan uskalla laulaa. Kävi itse asiassa hieman sääliksi Kls:n laulajaa, joka kovasti yritti hypyttää, laulattaa ja saada yleisöä edes lyömään käsiä yhteen, mutta ainoat mukana olijat oli minä, siskoni ja joku mummo, joka liittyi porukkaamme. Kaikki pikkuriparit istuivat puhelimet kourassa ja joillain oli jopa kuulokkeet päässä. Ihmettelin tätä syvästi. Joku meinasi nukahtaa.
  - Jenni 

8.3.2017

Kouluahdistus

   Toivottavasti teillä on kaikki hyvin – minulla ainakin. Vietin hiihtolomani saamatta juuri mitään aikaiseksi, paitsi siivonnut koko asunnon: tuulettanut matot, luutunnut lattiat, siivonnut kaapit,.. Olen tavoitellut kyseisen siivousurakan tekemistä useammin kuin kerran vuodessa, sillä siitä tulee todella hyvä fiilis ja rakastan raikasta, tuuletettua kotia. Ja täysin puhtaita lakanoita, kirkkaan puhdasta keittiötä ja ulkona puisteltua mattoa.  Lomalla keskityin itseni kokoamiseen ja valmistamiseen seuraavaa koulujaksoa varten – jonka aion vetää kunnialla läpi. Erinäisistä syistä johtuen en saanut viime jaksolla juuri yhdestäkään kurssista suoritusta ja poissaoloja kertyi ihan vain muutama.
 Ensi jaksolla sinun täytyy todella panostaa kouluun – muuten meidän täytyy miettiä, aloitatko syksyllä uudestaan.
    Hups. Minulla ei ole varaa aloittaa koko koulua uudestaan (ei niin että olisin tässä kovasti edistynytkään). Joten punnitsin asiaa ja päätin ryhdistäytyä, vaikka aamulla tuntuisi kuinka tylsälle nousta ylös. Ala on minulle tärkeä ja haluan lähihoitajaksi, mutta olen surkea koulussakävijä. Se on ollut aina niin, että kouluun on pakko mennä. Ei se muuksi muutu. Mutta kun olin muutaman kuukauden töissä päiväkodissa, olin vain päivän poissa migreenin vuoksi todeten, että ah, nautin töissä käymisestä! Mutta kyllä, inhoan koulua.
    En ymmärrä, miksi koulussa ahdistaa niin paljon. Aivan joka päivä. Vaikka mielialani olisi virkeä ja olisin motivoitunut ammatin saamisesta ja vaikka mitä, niin aina koulurakennus on se paikka, joka saa ahdistuksen koville. Koulussa ollessani on tuskanhiki päällä vaikka olisi viileä - ja vuoroin palelen. Päätä särkee stressistä ja vatsaan koskee. Tavallaan tuntuu aivan kuin olisin kuumeisena 70 asteisessa saunassa - saunassa, jossa on lisäkseni 100 muuta ihmistä. Ihmiset ahdistavat, ja aistiyliherkkänä koulu on vaikea ympäristö, sille, joka yrittää prosessoida kaikki äänet, tuoksut ja ihmiset yhtä aikaa. Olen varmaankin aika traumatisoitunut koulusta.

    Olen muuten opetellut piirtämään myös vähän (käyttäen vähän mallia apuna, koska en osaa). Tässä teille, olkaa vain hyvät, niistä yksi. Tyttö, jolla ei ole nimeä, ja joka näyttää ehkä hieman hämmentyneeltä. En pidä siitä.