19.1.2017

Yksinjääminen

  Yritin olla vahva, kun he lähtivät ovestani, ja jäin vielä varmistamaan ettei kaksossiskoni ajaisi vasta kortin saatuaan ojaan pihasta lähtiessään. Yritin olla vahva, kun seisoin parvekkeellani Mindy sylissä, katsoen että he pääsevät hengissä kotimatkalle. Yritin olla myös vahva, kun kävelin parvekkeelta sisälle, ja sytytin valon pieneen lamppuun, jonka tarkoitus on valaista lähes koko olohuone, sillä minulla ei ole kattovaloja. Painoin Mindyä hieman tiukemmin rintaani vasten ja jäin miettimään sitä, että ensinnäkin, oli todella kivaa kun kaksossiskoni ja pikkusiskoni tulivat yllättäen luokseni iltapalalle. Tarjosin heille kuumaa glögiä, patonkia ja voileipää. Istuimme sohvalla ja katsoimme muumeja. Juttelimme pikkusiskon rippikoulusta, inssistäni, ja kaksossisko opetteli kitaransoittoa. 
   Odotan aina innolla sitä, että joku tulee luokseni, saan laittaa ruokaa pöytään ja pitää seuraa. Ei luonani käy juuri ketään muita kuin sisaruksiani, sillä kaksi ystävääni asuvat niin kaukana. Kuitenkin heidän lähtiessään jään yksin asuntooni, läheisriippuvainen persoonani astuu esiin, istun sohvalle ja alan miettimään, miten kauan joudun taas olemaan yksin. On välillä vaikeaa, kun elää yksin eikä kukaan ole kysymässä miten menee. On hankalaa, kun jään yksin asuntooni. Pelkään, ettei kukaan halua enää ikinä tulla luokseni, ettei kukaan enää ikinä halua nähdä minua ja minut hylätään aivan yksin omaan koppiini asustamaan, eikä kukaan ole tukenani silloin kun tukea tarvitsen. Tiedän, että ajattelutapani ei ole järkevä, ja että siinä on kyllä korjaamisen varaa. Mutta pelkään ihan käytännöllistäkin yksinjäämistä todella paljon. 


17.1.2017

Tyhmä inssi

  Julkaisin viimeisimmän tekstini Läheisriippuvuudesta 31.12., ja sen jälkeen pidin tarkoituksella pientä ajattelutaukoa. On väsyttänyt, enemmän kuin pitkään aikaan, mutta samalla olen ollut enemmän kuin iloinen ja tyytyväinen kaikkeen. Muuttopäivä oli 1.1., joka meni hyvin lukuunottamatta sitä että 1/4 osa tavaroista jäi vanhaan kotiin pariksi päiväksi, sillä ne eivät mahtuneet mukaan. Tähän siis lasketaan mukaan vaatesäkit, eli ensimmäiset päivät tein muuttoa samoissa vaatteissa. Tällä hetkellä vanhalla asunnolla on vielä vaaterekki, yöpöytä, kaksi mattoa ja akvaario tyhjennettynä, ja vanhempani lähtevät niitä joku päivä sieltä noutamaan. Mutta muuten muutto meni siis hyvin - sain aika nopeasti kaikki tavarat paikoilleen. Tosin heti, kun saimme kaikki laatikot kannettua uuteen asuntoon ja vanhempani lähtivät pois ja jäin pikkusiskoni kanssa kaksin, aloimme nukkumaan. Köh.
  Täältä netin sisustusinspiroittamana puuttuu vielä vaikka mitä, mm. makuuhuone on suhteellisen tyhjä lukuunottamatta 120 senttistä sänkyäni jolla tällä hetkellä istun nallesukat jalassa, valkoista pöytää jonka kuuluisi olla sohvapöytä, ja yöpöytää. En ole saanut seinille juuri mitään, sillä naulat lähinnä menee ryttyyn kun yritän niitä siihen hakata. Täytyy siis hankkia porakone.

  Entä mitä kuuluu lähihetkeen? Olen ollut vatsataudissa tai jossain muussa ihmeellisessä taudissa sunnuntaista alkaen. Oloni on 5/5, ja yritän lähinnä pysyä hengissä ja juoda vettä. Uskallauduin tänään jopa kouluun, muutamaksi tunniksi, mutta palauduin pää painoksissa apteekin kautta kotiin heti ruokailun jälkeen, kun olin ensin oksentanut kaiken pihalle. Ei, ei sujunut, vaikka ruoka olikin hyvää. Huomenna ei onneksi ole koulussa mitään kovin tärkeää (toivottavasti).
  Vatsataudin uumenissa mokasin tänään myös toisen inssini. Kieltämättä oloni oli ihan hyvä kun menin inssiin, ja olin aika itsevarma eikä jännittänyt juuri lainkaan, kun sen kerran jo oli kokenut. Alkuun jopa oli ihan rento meininki, kun kävelin inssityypin kanssa autolle. Sitten kaikki starttasi siitä, että inssi ei pitänyt huonosta auton tuulilasista, ja valitti siitä ensimmäiset viisi minuuttia ettei hän missään nimessä voisi kuvitellakaan ajavansa kyseisellä autolla. Matka jatkui reippaasti, mutta ensinnäkin inssi antoi mielettömän huonot ajo-ohjeet, ja sitten vinkui kun ajoin risteyksen ohi. Sitten kun varmistin, että "niin mä käännyn tästä oikealle?", hän vastasi kylmästi: "no... Enkös minä niin sanonut", ja asia oli silläviissiin puitu. Kun yritin avata keskustelua, hän päätti sen.
Toinen ongelma oli jarrun painaminen. Mielestäni hän ylireagoi, sillä hän painoi jarrua ennen kuin itse olin edes ehtinyt ajatella jarruttamista. Jos lähestyin risteystä 40 vauhdilla, ja aloin hamuilla kytkintä ja jarrua, hän ehti jo jarruttaa auton sammuksiin ja perusteli, etten muka edes aikonut jarruttaa ja olisin ajanut kolarin. Jaa! Ja monesti kävi niin, että olin juuri alkanut jarruttamaan ihan omaan tahtiini kuten aina, kunnes hän veti jälleen jarrut pohjaan ilman sen suurempaa syytä. Hän painoi jarrua yhteensä 6 kertaa. Hän selvästi tahtoi, etten pääse läpi.
  Toisaalta olin kyllä itsekin hieman omissa maailmoissani, ja tein virheitä joita en ole kertaakaan koko ajo-opetuksen aikana tehnyt (opettaja oli hyvin hämmästynyt ja sanoi, ettei virheet olleet lainkaan tapaisiani). Isoina virheinä ensinnäkin yhdessä kohtaa unohdin oikeasti katsoa oikealta tulevat, ja sieltä tuli auto. Jos inssi ei olisi painanut jarrua, olisi voinut käydä hassusti. Toinen juttu oli, kun inssi opasti kiemuraiselle, liukkaalle ja pienelle tielle ja vastaan tuli auto. Piennar oli jyrkkä ja oli lähellä, että olisimme joutuneet sinne (jos en olisi kääntänyt rattia tarpeeksi paljon). Mutta lähellä oli, ja lunta se kahmasi ojasta. Muita 'pikkuvikoja' oli sellaiset, kun ajoin vastaantulijoiden kaistalla kaupan pihassa parkkiharjoituksessa, auto sammui risteykseen johon menin kolmosella, ja jalankulkija ilmestyi puun takaa. Auto on ajaessani sammunut viimeksi loka -marraskuussa. Ei siis todellakaan ollut mun inssipäivä tänään. Heti inssin toisen jarrutuksen jälkeen pidättelin tiukasti kyyneliä, oikeastaan ne valuivat väkisin poskille ja huuli värisi, enkä jaksanut vastata mitään inssin ohjeisiin. Kun pääsimme pihaan ja inssi alkoi antamaan palautetta, katselin ikkunasta ulos ja pidättelin yhä itkua. Kun hän lähti, hajosin itkemään. Opettajani (siis siskoni kummitäti) tuli istumaan autoon, kosketti ja sanoi ettei ole hätää ja kehotti kokoamaan itseni. Juttelimme lähes vartin parkkipaikalla, jotta oloni helpottuisi.
  Ajoin kyllä kotiin, ja uskokaa vain: se meni täydellisesti! Ei yhtä ainutta virhettä, ryhmittymiset ja kaistanvaihdot oli täydellisiä, pysähdykset eivät töksähtäneet, oli hyvä ennakointi ja kevyen liikenteen seuraaminen. Häpesin, miten inssissä ajelin ihan miten sattuu. Kuitenkin vielä kyynelehdin koko matkan ja ääni värisi ja usein petti puhuessani, ja kotiin tullessa kaaduin sängylle ja annoin kyynelten valua.
Toisen inssin epäonnistuminen satutti paljon enemmän kuin ensimmäisen mokaaminen.

Niiu