10.6.2017

Mulla ei ole ketään

 

  Haluan ihan vaan avautua.

   Joskus vuosia sitten ala-asteen ensimmäisestä luokasta lähtien koulukiusattuna, satutettuna ja loukattuna jäin ihan yksin perhettäni lukuunottamatta. Olin ehkä hieman erilainen kuin muut - sellainen joka piirsi välitunnit, piti klassisesta ja instrumental tyyppisestä musiikista (sellaisesta, jossa ei lauleta mitään), vaelteli vapaa-aikansa luonnossa tehden kaavioita kasveista ja niiden elinympäristöistä, kirjoitteli tarinoita, satuja ja runoja opettajille ja jolle eläimet olivat kaikki kaikessa (eläimet olivat tärkeysjärjestyksessäni ihmisten yläpuolella: ihmiset satuttivat ja hylkäsivät tuon 10 vuotiaan, mutta eläimet ei ikinä). Ehkä silläkin oli merkitystä, että kannoin aina ristiä kaulassani, sillä olen pienestä asti ollut uskossa, ja oikeastaan kaikki tiesivät sen, että perheeni on kristitty. Kuitenkin luulen ettei sillä ole loppupelissä ollut paljon merkitystä, koska en ikinä ole tehnyt siitä minkäänlaista numeroa, vaan elin omassa kuplassani.

   Kun yritin tutustua ihmisiin, minut torjuttiin. Jos koulun pihalla oli porukka, he sulkivat minut ulkopuolelle tekemällä ringin. Kun piti tehdä ryhmätyö, minä olin se pariton aktiivisuudestani huolimatta. (Luokassamme oli pariton määrä oppilaita). Kun opettaja kysyi, ottaako joku minut ryhmään kolmanneksi, ei kukaan ottanut - joten joko tein työn yksin tai minut sysättiin johonkin, jossa sainkin sitten tehdä kaiken työn yksin ja näin hyvyyttäni käytettiin hyväksi. En enää muista, milloin olisin viimeksi tehnyt ryhmätyön jonkun kanssa - ehkä seitsemännellä luokalla? Useimmiten olen tehnyt kaikki työt itse.

   Kukaan ei ikinä saanut kuulla, miten koulussa kiusattiin, haukuttiin maailman rumimmaksi ja lihavimmaksi, miten joku kaatoi asfaltille tai levitti reppuni koulumatkalla maahan kuukautissiteitä myöten - koska en vain osannut kertoa. Se hävetti. Koin, että olen ansainnut sen kaiken. Niin monta välituntia istuin vessan lattialla, koska en vain uskaltanut lähteä ulos. Siksikään että tiesin, että kaikki jotka minua kiusaavat ovat siellä, mutta myös siksi, että tiesin joutuvani taas olemaan yksin. Joten vessan lattialla kaivoin repustani penaalin ja tyhjän luonnosvihon, ja piirsin kaiken sen kivun ylös. Kuuntelin usein ylhäälle linkattua kappaletta - tavallaan se kertoi yksinäisyydestäni niin paljon, ja tavallaan se antoi toivoa myös tulevaan: että jonain päivänä en olisi yksin. Kuitenkin sitouduin siihen kohtaloon, että tulisin aina olemaan yksin.


   Jotenkin se yksinäisyys on jatkunut tähän hetkeen asti - ja nyt muutamaa kuukautta vailla 19 vuotta aloin miettimään, että mulla ei oikeasti ikinä ole ollut ystävää, jonka kanssa viettää aikaa. Ystäväpiirini on sisäistynyt muutamaan kirjekaveriin, joista yksi on säilynyt tähän päivään asti - mutta hän asuu parinsadan kilometrin päässä. Siihen se jääkin. Koko ajatus alkoi painamaan mieltä, kun kävin terveydenhoitajalla hakemassa rokotuksen viikko sitten ja hän kysyi jotain, että vietänkö kesällä ystävien kanssa aikaa - täytyi vastata, että ei mulla ole ystäviä. Sitten hän harmissaan kyseli tilanteesta ja toivoi, että menisin vaikka johonkin 'ystäväryhmään'.

   Muutin uuteen asuntoon viikko sitten, johon olen sopeutunut upeasti ja tämä tuntuu niin omalle. Aloin tänään miettimään, että olisi huippua pitää jonkinlaiset tuparit täällä - mutta tajusin, että eihän minulla ole ketään ketä kutsua! Paitsi kaksossiskoni, joka ei kuulemma ehdi, kun hänellä itsellään on niin laaja kaveriporukka. Sitten tajusin myös sen, etten edes tiedä mitä tupareissa pitäisi tehdä, tai että pitääkö ihmiset niitä edes nykyään.
   On oikeasti aika surullista olla ihan aina yksin, ja tiedostaa se, että vaikka joskus kaipaisikin seuraa, niin ei vain ole ketään. Kun ei vain ole.
   Ei ole ketään, kenelle laittaa viestiä kun on paha olla. Ei ole ketään ketä pyytää teelle, eikä ketään jonka kanssa katsoa pari leffaa perjantai-iltana. Ei ole ketään kenen kanssa lähteä kävelylle tai vaikka elokuviin. Olen aina kertonut kaiken päiväkirjoille, blogiin, kuraattoreille ja opettajille sekä kissalleni - mutten ikinä ole omannut kaveria, kenelle jutella tai kuunnella hänen kuulumisiaan. Olisi vain mahtavaa, jos olisi edes joku. Tuntuu vain, että kaikki ihmissuhteet katkeavat heti, kun yritän muodostaa niitä.

   Siispä, pointti: mistä olet löytänyt ystäviä? :) Onko sulla ystäviä? Mitä te teette yhdessä? Onko jollakin samankaltaisia kokemuksia?

-Jenni

Ps. Kuvassa on flunssasta selviytymisjuttu: finrex. Uusi ystäväni.

10.5.2017

3 henkilökohtaista

 3 asiaa, joista pidän...
    Hennoista ja hellävaraisista tuoksuista, mm. vaniljasta ja syreenistä. 
    Pidän kaikesta kevääseen liittyvästä.
    Mustavalkoisista valokuvista, julisteista ja tauluista seinällä.
    
3 asiaa, joista en pidä...
    Jonottamisesta, varsinkaan kaupoissa. 
    Inhoan koulua, ja inhoan aamulla heräämistä koulun takia.
    Inhoan syksyn ja talven puoliväliä, jolloin sataa vettä ja lunta vuorotellen. Ja sitten taas paistaa aurinko.

3 asiaa, jotka osaan...
    Tiedän eläimistä paljon, ja se on asia jonka osaan.
    Osaan kokata ja leipoa katsomatta reseptiä, koska käytän järkeä. 
    Osaan puhua hieman portugalia.

3 asiaa, joita en osaa...
    En osaa matikkaa, kemiaa tai fysiikkaa. Järkeni ei vain yllä sinne asti. Jo ala-asteikäisen pikkusiskoni matikanlaskut tuottavat päänvaivaa. 
    En osaa ruotsia peruskoulun kolmesta ruotsin opiskelu vuodesta huolimatta. Kun koulussa tulee ytoina ruotsia, tuntuu että tapaan tämän aineen ensimmäistä kertaa. Olen vain opetellut varmuuden vuoksi kysymään Vad heter du? Ja sanomaan Jag heter Jenni ja Jag talar inte svenska. Osaan myös numerot kymmeneen asti.
    En osaa tehdä kiisseliä. Osasin sen joskus, mutta nykyään kaikki suklaakiisselit ja vaniljakiisselit ovat pelkkää hyytelöä. Taidan laittaa liikaa suurustetta. Voisin alkaa käyttämään reseptiä asian suhteen.


3 asiaa, joita haluaisin osata...
    Haluaisin osata sujuvasti ranskaa, espanjaa ja italiaa. Sekä portugalia.
    Haluaisin osata suunnistaa paremmin merikorttien sekä kompassin avulla ja ylipäänsä merellä (koska kun lähden moottoriveneellä avomeren suuntaan, olen aina eksyksissä). 
    Haluaisin osata kirjoittaa lauluja.

3 asiaa, joita minun pitäisi tehdä...
    Varata pyykkikonevuoro ja pestä tuo kylpyhuoneessa sijaitseva vaatekasa.
    Tiskata tiskit. Yleensä tiskaan joka ilta, mutta nyt flunssaisena se on jäänyt. 
    Soittaa muutamaan paikkaan hoitaakseni asioita eteenpäin.

3 asiaa, joita pelkään... 
    Pelkään kipua. Rokotuksessa en itke neulan takia, vaan mahdollisen kivun takia joka tulee olemaan läsnä seuraavan vuorokauden. 
    Pelkään palloja - jalkapalloa, pesäpalloa,. Erityisesti jos pallo lentää minua kohti ja minun pitäisi ottaa se kiinni. Juoksen automaattisesti karkuun. 
    Pelkään soittaa ihmisille - erityisesti vieraille ihmisille. Enkä vastaa puheluihin ellei ole ihan pakko, ja vedän soittamista aina siihen asti kunnes tilanne on pakollinen. Minulle ei siis kannata soittaa - en kuitenkaan vastaa.

3 asiaa, jotka saavat minut rentoutumaan...
    Suihku ja sauna. Menen suihkuun aina kun olen stressaantunut tai väsynyt, koska pidän lämpimästä vedestä. Lämmin vesi koskee myös tiskien pesemisessä. 
    Luonto ja ulkoilma. Metsä. Rakastan raitista ja kevyttä ilmaa. 
    Viltti ja kuuma kaakao tai tee. Ja pari kynttilää tuo heti mielenrauhaa. 


3 asiaa, joita puen mielelläni päälle...
    Hupparin, mahdollisimman ison sellaisen. 
    Villasukat.
    Yöpaidan joka on pehmeää kangasta.

3 asiaa, joita en mielelläni pue päälle...
    Rintaliivejä. Valitettavasti. Inhoan niitä. 
    Tiukkaa paitaa. 
    Urheiluvaatteita.

3 asiaa, jotka haluaisin ostaa...
    Kameran. Elelen tällä hetkellä kännykkäkameralla, joka on välillä aika surullista. 
    Uuden television. Omani on alkanut rämppäämään kivasti.
    Haluaisin myös ostaa kahden hengen ruokapöydän uuteen keittiööni. Nykyinen on liian iso.

3 asiaa, jotka toivon tapahtuvan lähitulevaisuudessa...
    Valmistuisin edes jostain koulusta seuraavan viiden vuoden sisällä. 
    Löytäisin miehen!
    Saisin elämän raha-asioineen ja koulun puolesta tasapainoon.

Hearts, Niiu

13.4.2017

Blogista ja kissasta

    Olen pitänyt tarkoituksella blogiurastani pientä ajattelu taukoa. Ei ole ollut mitään mitä kirjoittaa. Istuessani kolmelta yöllä tyhjässä Uusi blogiteksti -kohdassa, kävin itsekseni läpi blogihistoriaani ja sitä mitä tältä haluan.
    Haluan kirjoittaa. Haluan kirjoittaa juuri siitä mitä itse haluan ja mikä itseäni sykähdyttää. Vaikka siitä, että katson tällä hetkellä taustalla muumeja ja minulla on lasi coca colaa jääpaloilla. Näin muuten viimeyönä unta, että minulla todella oli cocista. Pointtina oli, että sen joukkoon piti laittaa puolilasia jääpaloja, jotta se olisi parhaimmillaan. Mutta en tiedä mitä kirjoitan. Ehkä jotain kuulumisien, elämäntapojen ja mielenkiinnonkohteiden välistä? Mutta mitä niistä? Jos kirjoitan teille esitelmän Franz Schubertista, tähtikuvioista tai ihanista villasukista joita mummo on minulle neulonut koko elämäni läpi, niin mitä kertoisin niistä? Mitä ihmiset yleensä kirjoittavat blogiinsa? Kyllä, käyn aina vain uudelleen ja uudelleen samoja kysymyksiä läpi.


    Tietenkin kirjoitan tänne omien voimavarojeni mukaisesti ottamatta stressiä tästä, siitä että minulla on blogi johon voisi kirjoittaa. Sen sijasta tartun usein päiväkirjaani ja rustaan sinne ylös kaiken tapahtuneen. Ajattelinkin, että voisin käyttää enemmän vähemmän salaista päiväkirjaani tukena tänne kirjoittamisessa. Miksi edes kirjoitan, jos se on niin hankalaa? Miksi rakastan kirjoittamista? 

   Mutta kuulumiset! Olen maalaillut jotain todella epäloogista ja piirtänyt lisää mustavalkoista, tiskannut astioita urakalla, kirjoittanut tarinaa, kuunnellut musiikkia,. Kaikkea jännää. Mindy on ollut kipeänä viimeaikoina, itse asiassa meillä oli todella pitkä eläinlääkärireissu viime lauantaina. Hän alkoi oksentamaan torstai iltana, ja ajattelin että hän yrittää saada karvapalloa liikkeelle tai on vain syönyt jotain huonoa. Odottelin perjantaihin, ja oksentelu jatkui. Tavallaan ruoka pysyi vielä sisällä, koska hän oksensi pelkkää limaa. Soitin eläinlääkäriin, ja he sanoivat ettei vielä ole hätää kunhan hän syö ja juo. Oksentelu kuitenkin paheni iltaa kohden ja Mindy oksensi koko ajan enemmän ja enemmän. Koko perjantai meni siis rätin kanssa kulkiessa, ja kun Mindy alkoi oksentaa, usein sain siirtää hänet paljaalle lattialle ja pitelin kiinni ettei hän oksenna mm. matolle (kissa etsii usein pehmeän alustan). Ja sitten sain siivota. Uskokaa pois, illalla kuuden aikaan alkoi jo tympäisemään kun olin monta kymmentä kertaa tehnyt saman. Seitsemän aikaan hän alkoi oksentamaan ruokaa ja vettä pois heti syömisen ja juomisen jälkeen. Soitin taas eläinlääkäriin, ja sanoivat että viimeistään aamulla on hyvä käyttää lääkärillä. Seurailin vielä yön yli, sillä päivystävällä eläinlääkärillä oli monen tunnin jonot. Koko juttu jatkui yön yli - nukuin hieman alle tunnin sohvalla koska en halunnut jättää Mindyä ilman vahtimista. Aamulla hän oksensi edelleen kaiken mitä söi ja joi, ja sain eläinlääkäriajan kolmeksi.
   Ja siellä meni kauan, koska se oli päivystävä aika, ja edellemme meni aina muita eläimiä jotka olivat enemmän avun tarpeessa. Istuimme aulassa Mindy kopassa, luin koiralehtiä ja join kaksi mukillista teetä, ja pikkusiskoni kanssa tyhjensimme keksikulhoa. Ensin mentiin röntgeniin, jotta nähdään onko suolistossa mm. vierasta esinettä, ei ollut. Siellä oli jännää ja kädessäni on mukava haava Mindyn raapimisen takia. Loppujen lopuksi koko kissa oli todella reipas ja kuvatkin taisi onnistua. Ja sitten odotettiin taas. Loppujen lopuksi Mindy jäi nesteytykseen ja samalla muihin tutkimuksiin koko illaksi. Häneltä otettiin verikoe, annettiin pahoinvoinninesto lääkettä, ja laitettiin varjoainetta jonka kanssa otettiin uudet röntgenkuvat. En oikeasti muista mitä kaikkea sille tehtiin koska olin niin stressaantunut ja huolissani Ministä. Saatiin hakea se kotiin kymmenen aikaan illalla. Oli ehkä suurin helpotus nähdä se kopassaan ihan hengissä, vähän järkyttyneenä ehkä. Diagnoosina oli ihan vain se, että herkkävatsaisella kissalla oli taas väärä ruoka joka oli laittanut suoliston juntturiin. Mindy on siis todella herkkävatsainen ja olen moneen otteeseen saanut jo vaihtaa ruokaa toiseen. Nyt saimme eläinlääkärin ruokaa, mutta se ei tietenkään kelpaa tälle kissalle. Nirso. Nyt olen pitänyt häntä pari päivää ihan pelkillä naksuilla, ja mietin edelleen mitä teen ruoan suhteen. Menen joku päivä käymään eläinkaupassa kyselemässä.


    - Jenni
 

20.3.2017

Elokuva-arvio ja kaksi uutta asukkia

    (Kirjoitettu 20.3.17 klo 04:36) Filosofinen ajatus siitä että kauhuelokuvat vaikuttavat hermostoon, aivotoimintaan ja yön pimeisiin tunteihin, ovat täyttä totta, jos otetaan lisäksi huomioon se että asun yksin ja olen valmiiksi vainoharhainen. Miksi mieli ylipäänsä alkaa käsittelemään päivän kauhuhetkiä yöllä? Tai no niin, aivot käsittelee kaiken yöllä.
    Ei tässä mitään - katsoin vain päivällä elokuvan The visit. Joka ei edes ollut pelottava, tavallaan. Olen miettinyt kyseisen elokuvan katsomista jo jonkun aikaa. The visit on K16 määritelty jännitys -ja kauhuelokuva, jossa traileria enempää spoilaamatta kaksi lasta lähtevät isovanhempiensa luokse viikoksi kylään. Elokuvan tyttö haluaa selvittää hämäräperäiset syyt sille, miksei äiti ole tavannut isovanhempia vuosiin, ja on myös kiinnostunut elokuvaamisesta. Siksi hän haluaa dokumentoida koko tapaamisen, josta elokuva koostuu - elokuvassa näemme kameran heilumista, spontaania höpöttelyä kameran takana ja "kamera on päällä, kävele tuonne" -hetkiä. Isovanhemmista tulee hetki hetkeltä oudompia. Sinänsä elokuva oli hyvä, ja se oli hienosti tehty. Se toi koko ajan uusia puolia esiin, eteni, ja toi itselle sellaisia "ahaa toi menikin noin" -fiiliksiä ja "kyllä mä ton tiesin". Juonenkäänteet eivät yleisesti olleet kovin erikoisia, vaan juttu eteni normaaliin tyyliin: alussa kaikki on hyvin, tapahtuu jotain outoa, tilanne pahenee, pahin kohtaus, draama, ja sitten kaikki on taas hyvin. Olin sen puoleen odottanut jotain hieman enemmän. Loppu oli itselle todellinen pettymys - se vain loppui. Määrittelisin elokuvan kyllä ennemminkin jännitykseksi kuin kauhuksi, koska enpystykatsomaan -kohtia oli vain kaksi näin nopeasti mietittynä. Silloin en katsonut elokuvaan ihan vain siksi, koska inhoan säikähtämistä ja sellaisia tässä voi tapahtua mitä vain -hetkiä. Tai sitten kohta oli niin ahdistava, etten vain halunnut katsoa oman mielenterveyteni vuoksi. Pieni raja pitää olla - mä nimittäin olen oikeasti yksin täällä asunnossa. Entä, jos elokuvan isoäiti kävelee kohta olohuoneestani? 

    ARVOSANAKSI ELOKUVALLE ANNAN 7. 


     Kävin tänään asuntonäytössä. En päätynyt vuokraamaan sitä, sillä se oli ihan liian pieni (28 neliötä). Joku saattaisi hyvin mahtua sinne, mutta en minä tavaroitteni kanssa. Pelkästään sänkyni on 120cm, ja olo/makuuhuoneeseen sen lisäksi olisi mahtunut suunnilleen vain sohva ja tv-taso, lamppu ja sohvapöytä - se olisi ollut siinä. Olisi sinne voinut ängetä tietysti, mutta tykkään, että asunto on laaja ja huonekalut ovat siististi aseteltuja, eivätkä tavarat ole vain tungettuna johonkin. Tästä olisi tullut sellainen Liikkuvan linnan Howlin huoneen näköinen asunto (tälläinen). Jos tiedätte Jyväskylästä 32-45 neliömetrisen asunnon alle 460e/kk vuokralla, minuun voi olla yhteydessä.
    Luokseni muutti toissapäivänä kaksi uutta asukasta. Kaksi pientä roborovskia! Alla on kuva heistä. On kivaa, kun parin vuoden tauon jälkeen on taas muutama rapistelija terraariossa. Muutoin mulla on ollut hamstereita aina 7 vuotiaasta asti. Hauskaa Rosmariinissa ja Laventelissa on se, että he ovat aivan eri näköisiä sekä ihan erilaisia luonteeltaan. Rosmariini on tiukka, määrätietoinen ja oman reviirinsä tunteva. Hän ei ole kovin seurallinen ja reagoi kovasti muutoksiin ja uusiin tuoksuihin. Kun sain heidät, Laventeli alkoi tunnin ihmettelyn jälkeen rakentamaan pesää ja kokeili juoksupyörääkin, mutta Rosmariini oli lähes seitsemän tuntia yhden kengän sisällä. Rosmariini huutaa, kun häneen yrittääkään koskea. (Ei niin, että roboja paljon silitettäisiin, mutta tajusitte pointin). Rosmariini on kokonsa puolesta vähän pieneksi jäänyt, ja odottelemme kasvattajan kanssa kasvaako hän vielä. Laventeli puolestaan ei kiinnitä huomiota, vaikka häntä silittää kesken ruokahetken. Hän jopa voi olla kädelläkin hetken riehumatta. Laventeli on väritykseltään aivan ihana. Laventeli on se, ketä useimmiten näkee pyörivän ympäri terraariota ja puuhailemassa omiaan, ja juoksupyörästä hän pitää. Rosmariinia saa aina välillä etsiä. Pahoittelen alla olevien robokuvien laatua.

Vaaleampi ja isompi on Laventeli, tästä katsoen vasemmalla, ja oikealla pienempi on Rosmariini.

Rosmariini
ONKO TEILLÄ OLLUT/ONKO TEILLÄ HAMSTEREITA?
ONKO KENELLÄKÄÄN KOKEMUSTA ROBOROVSKEISTA?

-Jenni

17.3.2017

Runo ja tarina -kirjoitelma

       Tulee päivä, jolloin runomaailma on historian kohokohta ja se, joka vavisuttaa koko maailmaa saaden siihen häivähdyksen jotain ihan uutta ja kaunista, ja jota ihmiset katsovat aivan uusilla näkökulmilla. He alkavat näkemään elämää aivan uusin silmin - siten, miten minä katson avaruuteen tuntien sen koko pimeyden ja tähdet lähempänä kuin koskaan. Päivä, jolloin syyslehdet vaipuvat tanssimaan yhdessä tuulen kanssa, sen viileän syystuulen, joka ennustaa talven tuloa lokakuussa ja lumen satamista ennen joulua, jolloin ihmiset ostavat lahjoja ja kirjoittavat punaisella tussilla lahjapaperiin ystävänsä nimen. Sitten he antavat sen lahjan ystävälleen odottaen saavansa itsekin jotain. Silloin ei odoteta bussia bussipysäkillä ja mietitä sormien jäätymistä valkoisten mummon neulomien lapasten uumenissa, ei, vaan silloin ollaan takkatulen lähellä pohtien elämän syvyyksiä ja saapuvaa pääsiäistä, jolloin leskenlehdet alkavat täyttämään vasta esiin tullutta nurmikkoa pitkän ja hyytävän talven jäljeltä. Mutta nyt ulkona sataa lunta hiljalleen, vähän niin kuin sinä päivänä kun yritin ensimmäisen kerran elämässäni hiihtää erästä metsäpolkua pitkin. Silloinkin satoi lunta, ja minä en osannut hiihtää. Haaveilin merenalaisista nähtävyyksistä, kuten koralliriutoista, kun yritin saada itseäni ylös lumen keskeltä.

     Niin, sen tulevan päivän aikana kaikki on kuin uutta. Saamme koskettaa toisiamme kuin viimeistä kertaa, ja samalla sanomatta hyvästejä, sillä tiedämme näkevämme taas. Tiedämme myös, että Bizet oli ranskalainen säveltäjä, joka tunnetaan oopperoistaan, mutta joka oli erittäin taitava pianisti. Piano kuulostaa yhtä kauniille, kuin melodia meren aalloissa. Silloin emme kysy, kuka loi aallot ja kuka meren, sillä silloin tiedämme vastauksen. Silloin Ludwig van Beethoven on yhtä historiaa kuin ne vesipisarat, jotka tippuvat taivaalta yhtyen siihen suureen mereen, joka valtaa koko maapalloamme.

 Tämä on runon ja tarinan puoliväli.

15.3.2017

Tervetuloa ajokokeeseen

AJOKOKEESI ON HYVÄKSYTTY.

    Olen varma, että ihmiset menevät ajokokeeseen vain siksi, että he saavat sieltä hieman itsetuntoa mukaan ajokortin lisäksi. Laajaa palautetta, ehkä hieman kritiikkiäkin. Mutta totta on, että inssien kritiikki murtaa jokaisen pienimmänkin häivähdyksen omasta itsestään ja itsetunnon rakentamisesta joka oli tarkoitus nostaa korkeuksiin saamalla kehuja, taputuksia ja liputusta hyvin tehdystä työstä. Ajoit väärin, unohdit tämän, teit noin, ajoit päin punaisia, ajoit väärällä kaistalla, ajoit väärään suuntaan, ajoit katsomatta jalankulkijoita, ajoit katsomatta eteesi, ajoit katsomatta taaksesi,.. Ja sitten ollaan silleen että "hups, ensi kerralla menee paremmin."
    No mutta läpi se inssi tänään kuitenkin meni ankarasta kritiikistä huolimatta. Olen varma että ihan aina katsoin jalankulkijat, jopa liioitellusti, muttei se kelvannut. Puolivälissä oli järkyttävät kuumotukset, kun sekoilin risteyksen kanssa. Käänny liikennevaloista vasemmalle. Minäpä vaihdan kaistaa! Vaihdoin, ja tajusin että vaihdoin kaistaa liian aikaisin. Oli käännyttävä vasemmalle pienelle tielle, jossa heitin ympäri parkkiruuduissa. Hyvä etten itkua tuhertanut siinä pakitellessani, sillä jostain syystä halusin pyrkiä täydellisyyteen. Pienien virheiden lista oli siis yhä pitkä, mutta vältyimme isommilta dragedioilta, kuolemilta ja hautajaisilta eikä ketään viety ruumishuoneelle.
    Illalla KLS - Kiitän Luojaani Sinusta - esiintyi täällä Jyväskylässä eräässä pannuhuoneen näköisessä paikassa. Se oli rippikoulukonsertti, mutta johon sai mennä koko perhe. Pikkusiskoni käy rippikoulua. Omasta riparikonsertistani on kohta jo neljä vuotta, ja se tuntuu ihan oudolle. Kaksossiskoni kanssa katsoimme pikkuripareita joita jännitti koko tilanne, ehkä vähän ärsyttikin, ja pystyin samaistumaan heihin. Olin itsekin yhtä pieni ja avuton. Nyt kuljimme eteenpäin pikkuriparien joukossa sanoin väistykää, pois tieltä, kaksi senioria saapuu. Kls:n aikana minä ja siskoni olimme ne jotka biletimme yleisön joukossa kädet pystyssä reppu mukana pomppien. Pikkuriparit katsoivat meitä selvästi ajatuksin "onks noi ihan tosissaan? Vähän noloa! Miten noi kehtaa?". Hymyilin isosisko -ilmeellä ja taputtelin käsiäni yhteen. Rakastan Kls:ää.
Tuossa iässä, missä he ovat, katseet ovat kovin arvostelevia. Ei uskalla liikkua eikä avata suutaan, koska ele voi kallistuttaa vaakaa ihan päinvastaiseen suuntaan. Katseet musertavat ja häpäisevät - jos kukaan muu ei ole innoissaan ja vaikka laula mukana, ei kukaan muukaan uskalla laulaa. Kävi itse asiassa hieman sääliksi Kls:n laulajaa, joka kovasti yritti hypyttää, laulattaa ja saada yleisöä edes lyömään käsiä yhteen, mutta ainoat mukana olijat oli minä, siskoni ja joku mummo, joka liittyi porukkaamme. Kaikki pikkuriparit istuivat puhelimet kourassa ja joillain oli jopa kuulokkeet päässä. Ihmettelin tätä syvästi. Joku meinasi nukahtaa.
  - Jenni 

8.3.2017

Kouluahdistus

   Toivottavasti teillä on kaikki hyvin – minulla ainakin. Vietin hiihtolomani saamatta juuri mitään aikaiseksi, paitsi siivonnut koko asunnon: tuulettanut matot, luutunnut lattiat, siivonnut kaapit,.. Olen tavoitellut kyseisen siivousurakan tekemistä useammin kuin kerran vuodessa, sillä siitä tulee todella hyvä fiilis ja rakastan raikasta, tuuletettua kotia. Ja täysin puhtaita lakanoita, kirkkaan puhdasta keittiötä ja ulkona puisteltua mattoa.  Lomalla keskityin itseni kokoamiseen ja valmistamiseen seuraavaa koulujaksoa varten – jonka aion vetää kunnialla läpi. Erinäisistä syistä johtuen en saanut viime jaksolla juuri yhdestäkään kurssista suoritusta ja poissaoloja kertyi ihan vain muutama.
 Ensi jaksolla sinun täytyy todella panostaa kouluun – muuten meidän täytyy miettiä, aloitatko syksyllä uudestaan.
    Hups. Minulla ei ole varaa aloittaa koko koulua uudestaan (ei niin että olisin tässä kovasti edistynytkään). Joten punnitsin asiaa ja päätin ryhdistäytyä, vaikka aamulla tuntuisi kuinka tylsälle nousta ylös. Ala on minulle tärkeä ja haluan lähihoitajaksi, mutta olen surkea koulussakävijä. Se on ollut aina niin, että kouluun on pakko mennä. Ei se muuksi muutu. Mutta kun olin muutaman kuukauden töissä päiväkodissa, olin vain päivän poissa migreenin vuoksi todeten, että ah, nautin töissä käymisestä! Mutta kyllä, inhoan koulua.
    En ymmärrä, miksi koulussa ahdistaa niin paljon. Aivan joka päivä. Vaikka mielialani olisi virkeä ja olisin motivoitunut ammatin saamisesta ja vaikka mitä, niin aina koulurakennus on se paikka, joka saa ahdistuksen koville. Koulussa ollessani on tuskanhiki päällä vaikka olisi viileä - ja vuoroin palelen. Päätä särkee stressistä ja vatsaan koskee. Tavallaan tuntuu aivan kuin olisin kuumeisena 70 asteisessa saunassa - saunassa, jossa on lisäkseni 100 muuta ihmistä. Ihmiset ahdistavat, ja aistiyliherkkänä koulu on vaikea ympäristö, sille, joka yrittää prosessoida kaikki äänet, tuoksut ja ihmiset yhtä aikaa. Olen varmaankin aika traumatisoitunut koulusta.

    Olen muuten opetellut piirtämään myös vähän (käyttäen vähän mallia apuna, koska en osaa). Tässä teille, olkaa vain hyvät, niistä yksi. Tyttö, jolla ei ole nimeä, ja joka näyttää ehkä hieman hämmentyneeltä. En pidä siitä.

25.2.2017

As. 26 pesuk. + kh 2h

    Mitä teen? -Istun pyykkituvan lattialla kirjoittamassa blogiin.
    Jostain syystä olen suunnattoman huono pyykkien pesemisessä, mutta nyt sain viimein aikaiseksi. Pyykkejä vain kertyy ympäriinsä kylpyhuoneeseen ja kokoan niitä yhteen pinoon, ja lopulta ne eivät mahdu edes pyykkikoriin - joten minulla oli tänään täynnä sekä kori että pyykinpesukassini. Pesin ensin kassin sisällön, ja nyt tuolla pyörii korista puolet. Huomenna pyöritän vielä ne loput puolet ja ehkä joitain vaatteita vaatekaapin puolelta. Liian raskasta. Älkääkä olko huolissanne vaatteiden hygieniasta - pesen pyykkejä myös käsin. Minulla on oma ämpäri sitä varten, pesuainetta, joku sieni ja hanasta tulee vettä. Ei siis ongelmaa sen suhteen, että alusvaatteet loppuvat tai muuta vastaavaa, vaikka kyllä pyykinpesukone onkin kätevämpi. Mutta koska vesi on ilmaista, ei mulla ole mitään ongelmaa istua suihkun lattialla pesemässä pyykkejä ja lotraten vettä.
    Pitäisi alkaa kyllä ryhdistäytymään pyykinpesussa. Onko jollain muulla se ongelma, että se on vaan ihan syvältä? Ajattelin, että jos pitäisin kerran viikossa pyykkipäivän, niin, ettei sitä pyykkiä kerry niin ettei kylppärissä mahdu kävelemään. Torstai tai lauantai kuulostaa hyvälle pyykkipäivälle.
    Okei. Pesutuvan lattia on aika vetoinen ja kylmä istuttava.

    Lonkka voi tavallaan hyvin - tai olisin sanonut niin vielä puolituntia sitten. Olen koko päivän popsinut kipulääkkeitä. Mutta nyt kun päätin alkaa kurottelemaan lakanoita naruille... Aih. Kipu räjähti taas, ja siksi tässä nyt istunkin ja odotan koneen loppuun pyörimistä. Vielä puolituntia.
Kortisonipiikistä on jo yli kaksi vuorokautta, joten kohta voin oikeasti alkaa odottelemaan kivun hellittämistä. Tai odottelen jo. Tällä hetkellä kipu tulee takaisin pitkäaikaisessa tai yllättävässä rasituksessa. Kuten nyt. Tuntuu, että joku työntäisi terävää neulaa syvälle lonkan lihaksistoon. Verratkaa kipuani siihen. Ehkä saatuani pyykit narulle käyn suihkussa ja hipsin peiton alle Mindyn viereen. Paitsi että mun piti leipoakin tänään huomista varten...

23.2.2017

Loman aloitus liikuntakiellossa

  Jotkut aloittavat hiihtoloman lähtemällä lomalle, siivoamalla asunnon, laskettelemalla,.. Mulla hiihtoloma alkoi jo tänään. Istuin kolmisen tuntia päivystyksessä itkien kurjaa oloa ja juoden päärynälimsaa. Kipu 8 ja triageluokka B, sillä saavuin päivystykseen raahaten oikeaa puoltani kuin halvaantunutta mukana - niin paljon sattui. Kun viimein oli vuoroni kävellä lääkärihuoneeseen, oli fiilis suunnattoman huono. Ihmiset ahdistivat, sattui, en tiennyt mitä tapahtuu ja väsytti mielettömästi. Diagnoosina oikean puolen lonkan limapussintulehdus, suhteellisen paha sellainen. Tulehdusarvot vähän päälle 70 ja fiilis katossa. Kortisonipiikki (puristin käsiä ympärilleni, tuijotin seinää, ja kiitin Luojaani siitä että minulla on avaamaton suklaalevy laukussa). Kipulääkkeet (istuin penkillä naama kivusta vääränä, sillä lääkäri meni ja painoi suoraan lonkan kipeintä kohtaa. Huusin niin että ainakin toiselle puolelle sairaalaa kuului). Ja voltarenia (muistin voltaren -mainoksen ja alkoi naurattamaan). Näkemiin, hyvää illan jatkoa, ja pian olin jo kotona kuumassa suihkussa lämmittelemässä kivuliasta lantioaluetta. Oikeasti - vaikka tulehdus on lonkassa, tuntuu kipu ympäri lantiota ja se säteilee reiteen, ja tuntuu tavallaan myös ristiselkäkivulta, myös ihan kuin iskias olisi kipeä. Mutta ei. Limapussi on.

  Mukavinta tässä on se, että sain tosiaan aloittaa lomani jo nyt. Negatiivista se, etten saa viikkoon käydä kuntosalilla tai lenkillä. Höhlä! Eli nyt tulee viikon irtiotto ihan kaikesta. Aion katsoa elokuvia, Teen wolf -sarjaa eteenpäin, aion tehdä joku päivä jotain tosi hyvää ruokaa, kutsua kaverin kylään ja lukea kirjan loppuun. Aika hyvät suunnitelmat siis.
  Huomenna pikkusiskoni hamsteri tulee luokseni viikoksi kyläilemään, kun perhe lähtee isovanhemmilleni toiselle puolelle Suomea. En mene mukaan Mindyn vuoksi (en tykkää antaa sitä hoitoon koska se stressaa niin kauheasti ja reagoi stressiin vatsallaan, ja se on niin rakas, että olen mieluumin itse sen kanssa. Viikko on pitkä aika).

  Nyt hetken keskityn vain siihen, että saan taas itseni jalkeille. En tiennyt, että yksi tulehdus voi saada ihmisen näin huonoon kuntoon fyysisesti, siis suorastaan jalkapuoleksi.

         • Miten te aiotte viettää hiihtoloman/onko se jollakin jo lopuillaan? •
         • Mitä elokuvia ehdottomasti suosittelisit katsomaan? •

Love,
Jenni

21.2.2017

Nuorallakävelevä sabotaasi


    Missasin tänään koulun. Viiden aikaan aamuyöstä säädin herätystä 10min aikaisemmaksi, ja jotenkin samalla räpläsin sen kokonaan pois päältä. Joten heräsin kahdentoista jälkeen tyytyväisenä hyvistä yöunista, ja tajutessani sen että missasin koulun ohella myös kaksi tenttiä, oli fiilis täydellinen. Joten käperryin takaisin peiton alle ja yritin nukahtaa.
    Kunnes posti tuli romahtaen postilaatikosta alas. Nousin ylös ja hain sen ihanan postipinon, jossa oli se kaunis kirjekuori. Kolmas maksumuistutus. Maksakaa lasku heti välttääksenne laskun siirtymistä perintätoimiston käsiteltäväksi. Milläs maksan, kun tilillä on loppukuulle varattuna vähän päälle kymppi? Kun kissalla loppuu raksut ja meikäläisellä porkkanat? Entä, kun kämppä lähtee alta ja joudun kadulle, ja menetän koko elämäni? Mä en halua, että niin tapahtuu. Kiinnitin kyseisen laskun jääkaapin oveen ja käperryin takaisin peiton alle, ja itkin todella kauan. Tuntuu, että elämä on välillä liian hankalaa. Että kaikki vain romahtaa käsiin.
    Rahahuolet jatkuvat. Minulla on opintolainaa nostettavissa enää vähän päälle 800e, eli lyhyesti kahden kuukauden opintolainat. Tuloni koostuvat siis opintotuesta (452e) ja opintolainasta (400e), eli yhteensä 852e. Niistä miinustetaan 580e vuokra, eli jäljelle jää 272e (ja siitä puhelinlasku, sähkölasku ja muut pakolliset menot). Entäs, kun en saakaan opintolainaa toukokuussa? Tuloni eivät riitä edes vuokraan, sillä tarvitsen 128e rahaa. '
Välttyäkseni traagiselta kohtalolta, olen suunnitellut että nostan opintolainaa vain 200e/kuukausi lukukauden loppuun asti - eli sen verran, että saan tuloillani maksettua vuokran, sähkön ja kaikki välttämättömimmät. Sitten haen toimeentulotukea, joka toivottavasti kattaa kaikki loppukuun menot. Kuinka paljon toimeentulotukea voi saada, jos opintorahat ei riitä edes vuokraan? Entä voiko toimeentulotuki maksaa vuokran niin, että minulle jää käteen opintotuki? Tietääkö kukaan viisas? Otan apua vastaan, järkevimpiä ideoita mitä kannattaa tässä tilanteessa tehdä. 
   
    Toivon, että huominen menee paremmin. Mitä huomenna on luvassa? Koulua minulla on 8-13. Äiti hakee minut koulusta, ja käymme kaupoilla. Tulen kotiin ja syön, ja melkein heti lähden kuntosalille. Teen treenin, ja 16:15 alkaa pilates, käyn siellä. Illalla käyn vielä yhdessä nuortenillassa. Eli mukava päivä tulossa - kunhan vain pysyn kasassa ja näin. Haluaisin kovasti jutella jonkun kanssa.
    Pikkusiskoni oli luonani lauantaista sunnuntai-iltaan. Ahdistuksen ja pelkojen ohella olen fiilistellyt sitä, miten kivaa meillä oli! Nautin jokaisesta hetkestä hänen kanssaan. Kävimme elokuvissa, katsoimme viaplaysta Liisan seikkailut peilimaassa -elokuvan, söimme vähän suklaata, teimme kasvissosekeittoa ja tortilloja, ja väkersimme smoothieta vielä puolenyön aikaan, kirjoitimme kirjeen naapureille ja juttelimme. Oli niin ihanaa vain istua ja jutella.

    Tää on kyllä ihan pelkkää nuorallakävelyä. Koska kun tipun nuoralta,
joudun kiipeämään sinne takaisin ja aloittamaan koko nuoran alusta. 

16.2.2017

Hei kattokaa kun mä yritän

    Käsivarret. Takareidet. Selkä. Ja hartijat - ne ovat niiiin kipeät. Miksi? Tein ensimmäistä kertaa sen PT:n saliohjelman!
    Se tuntui tosi hyvälle, ja oli oikeasti tehokas: olin kuolemaisillani jo ensimmäisen sarjan jälkeen mutta silti jaksoin. Sarjoja siinä on 3, ja se tuntui välillä vähän tylsälle tehdä kaikki uudestaan juuri kun oli päässyt loppuun, joten improvisoin muutamassa kohtaa ja tein sarjojen uusimisesta mielekkäämpää.
     Lopulta koko juttu päättyi niin, että minulta loppui motivaatio ennen kuin sain edes treenin loppuun - ehdin suorittaa 2/3 osaa valmiiksi - ja menin istumaan pukuhuoneeseen hikisenä ja väsyneenä. Toivon etten ole ensimmäinen jolle käy niin, ettei vaan kykene. Mieli oli maassa ja epäonnistumisen pelko jylläsi ajatuksissa - ihan vain siksi, etten saanut nostettua yhtä tankoa joka olisi pitänyt olla kyykyissä hartijoiden päällä, joten tein sen kahvakuulalla. Lisäksi samassa huoneessa treenaamassa oli kaksi naista jotka olivat paljon hoikempia kuin minä, ja osasivat paljon enemmän kuin minä. Ihailin heitä, mutta samalla koko kehoni ahdisti, ja ympärillä olevat peilit ahdistivat koska en voinut suojautua minnekään tekemään liikkeitäni - joku näki minut aina peilistä ja pelkäsin katseita. Ei niin että minuun kauheasti oltaisiin kiinnitetty huomiota. Pelkään, että ihmiset ajattelevat; "mitä noin lihava ihminen tekee täällä?" ja alkavat puhumaan siitä ääneen. -Laihdutan, hitto vie! Voi itsetuntoni heikkoutta. Toisaalta tämä sai minut yrittämään vielä enemmän, ja näyttämään niille naisille, että katsokaa vaan mua parin vuoden päästä. Sillon mä oon jotain ihan uutta.
    Yritän ryhdistäytyä taas. Haluan lisätä saliohjelmaan muutaman ihan oman jutun, jotta siitä tulee entistäkin hauskempaa. Kirjoitan sen puhtaaksi niin että se näyttää hienolle - oon tarkka näissä visuaalisissa jutuissa. Alan venyttelemään iltaisin antaumuksella ennen nukkumaanmenoa. Kyllä tämä onnistuu vielä, saattepa nähdä. Olen muuten pitänyt siitä pilateksesta! Se on tavallaan raskasta, tavallaan ei, eli kuntoiseni selviää siitä kyllä kunhan yrittää hieman. 

    Tänään siivosin koko asuntoni (paitsi vaatekaapin). Siirsin muutaman huonekalun paikkaa, imuroin kaikkialta, tiskasin, tyhjensin pöydät, luuttusin vessan lattian, siivosin jopa roskakaapin. Nyt on siistiä, ja olen ylpeä työstäni. Huomenna siskoni ja kaverimme tulee luokseni illaksi. 
...Niin, ja huomenna pitäisi myös pitää koulussa esitelmä vauvarokosta. 

  -Niiu

13.2.2017

Kipua

  Olin pilateksessa, ja tunnin aiheena oli vatsa ja reidet.
  Luulin todella kuolevani sinne lattialle ja mietin koko ajan, että mitä mä teen täällä ja mikä mun elämän tarkoitus on, kun makasin salin lattialla jalat ilmassa ja yritin harjoittaa joitain syviä vatsalihaksia yhtä aikaa kun olin painanut nilkat kiinni toisiinsa. Fiilis oli kuitenkin hyvä kun lähdin paikalta, tosin pukukopeilla kyykistelin lattialla juoden vesipulloani tyhjäksi ja manasin vatsalihaksiani joita poltti enemmän kuin ikinä. Ja selitin jollekin mummolle koko pilatestunnin ja sen, miten olin onnistunut missäkin. Hän kuunteli ja naureskeli, ja kehotti hakemaan lisää vettä kerran teen nyt kuolemaa.
  Vatsalihakset ovat nyt niin kipeät, että juuri ja juuri saan hengitettyä ja noustua sängystä ylös, sama juttu sisäreisien ja pohkeiden kanssa. Mutta ei se mitään! Siis mun fiilis on oikeasti todella hyvä! Tuntuu että onnistun jossain. Oon huomannut muitakin terveysjuttuja jotka ovat tulleet, kun olen melkein 2 viikkoa syönyt hyvin ja liikkunut. Kuukautiset alkoivat pitkän tauon jälkeen, ja yöunet ovat syventyneet, mieliala on kohentunut hieman.

  Tosin tänään bussikortista loppui matkat! Olen hyvin sidoksissa bussikorttiin, sillä en pääse täältä kauppaan, kavereille, keskustaan, kirjastoon, saatika sinne salille. Ei ole rahaa, jolla ostaa lisää matkoja, joten seuraava salille pääsy on sitten, kun kela on hyväksynyt toimeentulotuki hakemukseni, jonka siis ne toivottavasti hyväksyy. Siihen asti olen kotona ja koulussa, enkä pääse salille enkä kauppaan. Enkä pääse personal trainer aikaan.


10.2.2017

Yksitoista päivää laihdutusta

  Fyysisestä etenemisestä en tiedä, mutta ainakin henkisesti. Oikeasti, jos laihduttamisesta puhutaan niin tuntuu kuin olisin pudottanut jo monta kiloa! Olin eilen salilla, ja tein yksikseni treenin jonka fitness kuntoon pyrkivä siskoni opetti. Siellä kymmenen kilon palloa nostellessani mietin, miltä näyttäisi jos joku kuvaisi treenini. Ajattelin, että mitä jos kuvaisin sen oikeasti! Yhden nyt kuntosalitaipaleen alusta, ja toisen kuvaisin sitten kahden vuoden päästä (mikäli muutosta on tapahtunut siihen mennessä). Sitten yhdistäisin ne videoksi, ja se voisi olla motivaationa koko maailmalle.  Kunhan ensin vaan itse onnistun tässä. Mutta oikeasti, ajatelkaa sitä motivaation purkausta kun vaikka viiden kuukauden päästä katson sitä mun tämän kuukauden videota ja mahdollisesti huomaan että keho on muuttunut ja suoriudun vaikka vatsalihaksista paremmin (niin että pääsen ylös asti. Tällä hetkellä ne jää puoliväliin, mutta tuntuu kyllä silti koko yläkropassa).
  Joka tapauksessa, eilisen treenin jälkeen lihakseni ovat enemmän kuin kipeänä. Se on hyvä juttu ja todellakin tuntuu että olen tehnyt jotain - ja sitä paremmalle tuntuu jatkaa terveellisesti syömistä. On vielä totuttelua siinä, etten voikaan syödä herkkuja ympäri viikkoa: kun olen tottunut että aina kun käyn kaupassa, ostan jotain hyvää. Nope, ei enää. Eilen ostin proteiinipatukan ja novellea. Ja uskokaa tai älkää, ne riittivät minulle! Oli ihan okei kiertää karkkihylly! Onko teillä ideoita, mitä voisin syödä silloin, kun haluan jotain tosi hyvää ja seison puolituntia karkkihyllyn laidassa punnitsemassa vaihtoehtoja?
  Fyysisesti tosiaan oloni on tällä hetkellä vain särkyinen viiden salikerran jälkeen. Puntarilla kävin eilen (heti treenin jälkeen) ja paino oli noussut 2kg, eli se oli 104,6kg. Niin käy mulla aina kun aloitan liikkumisen, koska mun lihakset kerää herkästi nestettä itseensä (siis näin mä luulisin). Tietysti asiaan vaikutti sekin että olin juuri juonut lähes litran vettä.
  Odotan niin innolla sitä, kun käyn puntarilla ja se on alle sen aloituspainoni (102,9kg)!!
  -Jenni
  Ps. Olen saamassa n. Kolmen viikon jälkeen kaksi pientä robovauvaa (roborovskia). Tällä hetkellä odottelemme silmien aukeavan. ❤
 

5.2.2017

Askel muuttumiseen ja ryhdistäytyminen

  En ymmärrä, miksen vain voisi jo päästä eteenpäin. Tuosta hiton masentavasta suhteesta on jo pian 3 vuotta, ja pyörin siinä edelleen. Joka kevät kun aurinko alkaa viipymään pitempään taivaalla, tuo kyseinen suhde nostaa päätään muistoissa. Siis ihan aina. Niin paljon kuin rakastankaan kevättä, jokainen sulava lumikasa ja ensimmäiset leskenlehdet tuovat sen mieleen. Ei niin että tässä mitään leskenlehtiä vielä kasvaisi, kunhan mietin. Muutaman kuukauden päästä on oikeasti kevät, ja niihin aikoihin kolme vuotta sitten se tapahtui. En jaksa ymmärtää edes sitä, miksi siitä on todella jo niin kauan, emmekä edes olleet yhdessä kovin kauaa - mutta silti jaksan muistaa ja miettiä ja ajatella ja ikävöidä. En tajua miksi minulla on yhä ikävä. Miksen vaan voi päästä eteenpäin ja jatkaa matkaani ihan kuin ennenkin! Miksi! (Tähän väliin sellaisia itkupotkuraivari -emojeita). Saapuva kevät ei tosiaankaan auta asiaa. Muistan kuinka silloin oli pääsiäinen, lumet sulivat ja pajunkissat alkoivat kasvamaan. Kun kävelin sellainen vihreä parkatakki päällä, jokainen päivä, kaksi kilometriä bussipysäkille ja bussilla keskustaan, ja siitä hänen luokseen. Joskus menin koulusta suoraan ja tulin vasta illalla myöhään kotiin, joskus kävin kotona ja lähdin heti. Rakastin. Rakastan. Muttei hän rakasta enää. Se on ihan okei. Kunhan vain ensin pääsen hänestä yli.


  Mutta anyway - mulla on nyt salikortti. Siis ihan oikeasti! Oon ryhdistäytynyt ihan todella! Oon alkanut pudottamaan painoa. Viikon olen tehnyt töitä ja fiilis on täydellinen sen suhteen, että tulen onnistumaan. Aion pudottaa ne kauheat 40kg jotka ovat kummitelleet kehossani vuosia. En ole ollut normaalipainossa sitten ala-asteen, mutta uskokaa tai älkää, aion todella onnistua ja vielä joku päivä olla normaalipainoinen. Tässä en aio luovuttaa.
  Sitouduin kuntosalille kahdeksi vuodeksi. Rahaa siinä tulee menemään, sillä yksi kuukausi on vajaat 60e, mutta ottaen huomioon että kyseiseen kuukauteen kuuluu personal trainer ja ryhmäliikuntatunnit. Oma PT aikani on muistaakseni ensiviikon lauantaina, jolloin käymme tarkemmin läpi omia tavotteitani ja suunnitelmia painonpudotuksen suhteen. Sali on todella mukava, sillä siellä on paljon vaihtoehtoja mitä voi tehdä. Parasta ehkä on se, ettei asiakkaita ole järkyttävää määrää kerralla - joten yleensä siellä voi olla aivan rauhassa. Tuntuu, että siellä saan olla juuri niin kuin itse haluan, ja saan tehdä liikkeet ihan omassa tahdissani eikä perässä ole kauheaa jonoa. Vapaapainosalissa olen saanut olla tähän mennessä aina yksin, ja siellä olen saanut omat musiikit soimaan. Oon päättänyt onnistua.


19.1.2017

Yksinjääminen

  Yritin olla vahva, kun he lähtivät ovestani, ja jäin vielä varmistamaan ettei kaksossiskoni ajaisi vasta kortin saatuaan ojaan pihasta lähtiessään. Yritin olla vahva, kun seisoin parvekkeellani Mindy sylissä, katsoen että he pääsevät hengissä kotimatkalle. Yritin olla myös vahva, kun kävelin parvekkeelta sisälle, ja sytytin valon pieneen lamppuun, jonka tarkoitus on valaista lähes koko olohuone, sillä minulla ei ole kattovaloja. Painoin Mindyä hieman tiukemmin rintaani vasten ja jäin miettimään sitä, että ensinnäkin, oli todella kivaa kun kaksossiskoni ja pikkusiskoni tulivat yllättäen luokseni iltapalalle. Tarjosin heille kuumaa glögiä, patonkia ja voileipää. Istuimme sohvalla ja katsoimme muumeja. Juttelimme pikkusiskon rippikoulusta, inssistäni, ja kaksossisko opetteli kitaransoittoa. 
   Odotan aina innolla sitä, että joku tulee luokseni, saan laittaa ruokaa pöytään ja pitää seuraa. Ei luonani käy juuri ketään muita kuin sisaruksiani, sillä kaksi ystävääni asuvat niin kaukana. Kuitenkin heidän lähtiessään jään yksin asuntooni, läheisriippuvainen persoonani astuu esiin, istun sohvalle ja alan miettimään, miten kauan joudun taas olemaan yksin. On välillä vaikeaa, kun elää yksin eikä kukaan ole kysymässä miten menee. On hankalaa, kun jään yksin asuntooni. Pelkään, ettei kukaan halua enää ikinä tulla luokseni, ettei kukaan enää ikinä halua nähdä minua ja minut hylätään aivan yksin omaan koppiini asustamaan, eikä kukaan ole tukenani silloin kun tukea tarvitsen. Tiedän, että ajattelutapani ei ole järkevä, ja että siinä on kyllä korjaamisen varaa. Mutta pelkään ihan käytännöllistäkin yksinjäämistä todella paljon. 


17.1.2017

Tyhmä inssi

  Julkaisin viimeisimmän tekstini Läheisriippuvuudesta 31.12., ja sen jälkeen pidin tarkoituksella pientä ajattelutaukoa. On väsyttänyt, enemmän kuin pitkään aikaan, mutta samalla olen ollut enemmän kuin iloinen ja tyytyväinen kaikkeen. Muuttopäivä oli 1.1., joka meni hyvin lukuunottamatta sitä että 1/4 osa tavaroista jäi vanhaan kotiin pariksi päiväksi, sillä ne eivät mahtuneet mukaan. Tähän siis lasketaan mukaan vaatesäkit, eli ensimmäiset päivät tein muuttoa samoissa vaatteissa. Tällä hetkellä vanhalla asunnolla on vielä vaaterekki, yöpöytä, kaksi mattoa ja akvaario tyhjennettynä, ja vanhempani lähtevät niitä joku päivä sieltä noutamaan. Mutta muuten muutto meni siis hyvin - sain aika nopeasti kaikki tavarat paikoilleen. Tosin heti, kun saimme kaikki laatikot kannettua uuteen asuntoon ja vanhempani lähtivät pois ja jäin pikkusiskoni kanssa kaksin, aloimme nukkumaan. Köh.
  Täältä netin sisustusinspiroittamana puuttuu vielä vaikka mitä, mm. makuuhuone on suhteellisen tyhjä lukuunottamatta 120 senttistä sänkyäni jolla tällä hetkellä istun nallesukat jalassa, valkoista pöytää jonka kuuluisi olla sohvapöytä, ja yöpöytää. En ole saanut seinille juuri mitään, sillä naulat lähinnä menee ryttyyn kun yritän niitä siihen hakata. Täytyy siis hankkia porakone.

  Entä mitä kuuluu lähihetkeen? Olen ollut vatsataudissa tai jossain muussa ihmeellisessä taudissa sunnuntaista alkaen. Oloni on 5/5, ja yritän lähinnä pysyä hengissä ja juoda vettä. Uskallauduin tänään jopa kouluun, muutamaksi tunniksi, mutta palauduin pää painoksissa apteekin kautta kotiin heti ruokailun jälkeen, kun olin ensin oksentanut kaiken pihalle. Ei, ei sujunut, vaikka ruoka olikin hyvää. Huomenna ei onneksi ole koulussa mitään kovin tärkeää (toivottavasti).
  Vatsataudin uumenissa mokasin tänään myös toisen inssini. Kieltämättä oloni oli ihan hyvä kun menin inssiin, ja olin aika itsevarma eikä jännittänyt juuri lainkaan, kun sen kerran jo oli kokenut. Alkuun jopa oli ihan rento meininki, kun kävelin inssityypin kanssa autolle. Sitten kaikki starttasi siitä, että inssi ei pitänyt huonosta auton tuulilasista, ja valitti siitä ensimmäiset viisi minuuttia ettei hän missään nimessä voisi kuvitellakaan ajavansa kyseisellä autolla. Matka jatkui reippaasti, mutta ensinnäkin inssi antoi mielettömän huonot ajo-ohjeet, ja sitten vinkui kun ajoin risteyksen ohi. Sitten kun varmistin, että "niin mä käännyn tästä oikealle?", hän vastasi kylmästi: "no... Enkös minä niin sanonut", ja asia oli silläviissiin puitu. Kun yritin avata keskustelua, hän päätti sen.
Toinen ongelma oli jarrun painaminen. Mielestäni hän ylireagoi, sillä hän painoi jarrua ennen kuin itse olin edes ehtinyt ajatella jarruttamista. Jos lähestyin risteystä 40 vauhdilla, ja aloin hamuilla kytkintä ja jarrua, hän ehti jo jarruttaa auton sammuksiin ja perusteli, etten muka edes aikonut jarruttaa ja olisin ajanut kolarin. Jaa! Ja monesti kävi niin, että olin juuri alkanut jarruttamaan ihan omaan tahtiini kuten aina, kunnes hän veti jälleen jarrut pohjaan ilman sen suurempaa syytä. Hän painoi jarrua yhteensä 6 kertaa. Hän selvästi tahtoi, etten pääse läpi.
  Toisaalta olin kyllä itsekin hieman omissa maailmoissani, ja tein virheitä joita en ole kertaakaan koko ajo-opetuksen aikana tehnyt (opettaja oli hyvin hämmästynyt ja sanoi, ettei virheet olleet lainkaan tapaisiani). Isoina virheinä ensinnäkin yhdessä kohtaa unohdin oikeasti katsoa oikealta tulevat, ja sieltä tuli auto. Jos inssi ei olisi painanut jarrua, olisi voinut käydä hassusti. Toinen juttu oli, kun inssi opasti kiemuraiselle, liukkaalle ja pienelle tielle ja vastaan tuli auto. Piennar oli jyrkkä ja oli lähellä, että olisimme joutuneet sinne (jos en olisi kääntänyt rattia tarpeeksi paljon). Mutta lähellä oli, ja lunta se kahmasi ojasta. Muita 'pikkuvikoja' oli sellaiset, kun ajoin vastaantulijoiden kaistalla kaupan pihassa parkkiharjoituksessa, auto sammui risteykseen johon menin kolmosella, ja jalankulkija ilmestyi puun takaa. Auto on ajaessani sammunut viimeksi loka -marraskuussa. Ei siis todellakaan ollut mun inssipäivä tänään. Heti inssin toisen jarrutuksen jälkeen pidättelin tiukasti kyyneliä, oikeastaan ne valuivat väkisin poskille ja huuli värisi, enkä jaksanut vastata mitään inssin ohjeisiin. Kun pääsimme pihaan ja inssi alkoi antamaan palautetta, katselin ikkunasta ulos ja pidättelin yhä itkua. Kun hän lähti, hajosin itkemään. Opettajani (siis siskoni kummitäti) tuli istumaan autoon, kosketti ja sanoi ettei ole hätää ja kehotti kokoamaan itseni. Juttelimme lähes vartin parkkipaikalla, jotta oloni helpottuisi.
  Ajoin kyllä kotiin, ja uskokaa vain: se meni täydellisesti! Ei yhtä ainutta virhettä, ryhmittymiset ja kaistanvaihdot oli täydellisiä, pysähdykset eivät töksähtäneet, oli hyvä ennakointi ja kevyen liikenteen seuraaminen. Häpesin, miten inssissä ajelin ihan miten sattuu. Kuitenkin vielä kyynelehdin koko matkan ja ääni värisi ja usein petti puhuessani, ja kotiin tullessa kaaduin sängylle ja annoin kyynelten valua.
Toisen inssin epäonnistuminen satutti paljon enemmän kuin ensimmäisen mokaaminen.

Niiu