31.12.2016

Läheisriippuvuus: pelastetaan maailma

  Ihmiset luokittelevat läheisriippuvaisen ihmisen usein ärsyttäväksi, matelevaksi, joka ei vaan handlaa elämistä itsessään. Sanotaan että toi ei osaa päästää irti, se jää roikkumaan ihmisiin, varokaa, kiertäkää se kaukaa! Todellisuus on se, ettei ihmiset tiedä läheisriippuvaisuudesta juuri mitään. Heillä on vain ennakkokäsityksiä nimen perusteella: läheisriippuvainen on ihminen, joka on riippuvainen läheisistään. Sitten puhutaan, ja läheisriippuvaisuudesta leviää aivan omanlaisensa tarina.
  Ei se oikeasti ole vain sitä, vaikka läheltä meneekin. Se on monipuolinen asia, ominaisuus ja kokonaisuus, johon liittyy todella paljon erilaisia seikkoja. Haluan kertoa teille niistä seikoista - siitä, mitä läheisriippuvaisuus todella on.
  Olen läheisriippuvainen - ja sen puolesta käynyt juttelemassa siellä täällä ja kirjoittanut psykologeille pitkiä tunneskaaloja. Olen koonnut ihmissuhteita, mutta olen myös hajottanut niitä ja kärsinyt sen vuoksi. Olen ollut avuksi, myös haitaksi, sekä välillä pelkkä turhake joka roikkuu kannoilla. Läheisriippuvaisena kaikessa yksinkertaisuudessaan minun on hankala päästää irti.
  Läheisriippuvaisuus alkaa usein nuoressa iässä tapahtuessa jotain normaalista poikkeavaa, joka vaikuttaa ihmissuhteisiin. Minulla se alkoi jo pienenä, kun olin syrjitty, halveksittu, kiusattu, petetty, hyväksi käytetty ja itsetuntoni oli romutettu. Perheessäni tapahtui paljon, ja sain liikaa vastuuta ikäisekseni. Olin osastolla lopen uupuneena, mutten sielläkään voinut olla stressaamatta sitä, selvitäänkö kotona ilman minua kaiken tapahtuneen jälkeen. Siitä puhuttiin, vanhemmat tulivat käymään osastolla ja puhuttiin vielä vähän lisää - korostaen sitä, että 10 vuotiaalla on liian raskas taakka kannettavanaan. 10 vuotiaan ei kuuluisi olla se, joka luulee huolehtivansa yksin perheen hyvinvoinnista. Ei minun olisi tarvinnut olla se kovin stressaaja ja huolenkantaja, mutta pelkäsin. Pelkäsin, että menetän kaiken, jos en pidä kiinni ja 'vahdi' sitä että kotona asiat hoituvat ilman auttavaa kättäni. Joten pidin kiinni, kovaa pidinkin.
  Vuosien mittaan asia otettiin esille useasti sanoin "sinun ei tarvitse olla se joka pitää kaiken kasassa", "sinun ei pitäisi olla se joka kantaa kaiken vastuun". Mutta olin juuri se, joka piti kaiken kasassa ja kantoi vastuun muista ihmisistä, ja ajatukseni siitä vain syveni. Yläasteella otin taakakseni muiden ihmisten syntejä syviä, kuuntelin huolia omaan väsymykseeni asti ja annoin tukea vaikken olisi jaksanut. Jos joku sanoi tappavansa itsensä, käsittelin sen asian hänen puolestaan. Etsin autettavia, ihmisiä joita voisi tukea näyttääkseni heille, etteivät he ole yksin. Halusin varmistaa, ettei kukaan tule kokemaan sitä yksinäisyyttä ja hylätyksi jäämistä mitä minä olen kokenut, ja että jokainen ihminen tietäisi, että aina on ainakin yksi kenen luokse mennä. Halusin, että kaikki voisivat hyvin ja lopulta sanoisivat että "kiitos, kun olit tukena". Lopulta asia vähän luiskahti käsistäni, ja olin yhtäkkiä se, joka yksin piteli maapalloa käsissään ja yritti suojella jokaista ihmistä sen vaaroilta.
  Voitte ehkä kuvitella, ettei siitä tullut mitään. Lopulta romahdin lukion ensimmäisellä, olin niin väsynyt ja lopen uupunut pitämään kaikkea kasassa. Silti kielsin avun ottamisen vastaan, sillä pelkäsin taas, että menetän kaiken. Se että ottaisin apua vastaan, oli järkyttävä ajatus. Kaikki kysyivät, miksi? Miksi et voi ottaa apua ja mennä nyt itse juttelemaan muiden auttamisen sijasta? Ja minä vastasin:
  "Jos otan apua vastaan, olen heikko. En saa olla heikko. Minun pitää olla vahva. Minun täytyy pitää kaikki kasassa ja järjestyksessä. Ei minulla ole aikaa olla heikko. Heikkous on minulle sama asia kuin sairaus, ja sen parantaa yritys olla jälleen vahva."
  "Onko se heikkoutta, jos ottaa apua vastaan?"
  "Ei muiden ihmisten kohdalla. Mutta jos minusta on kyse, niin joo, on se heikkoutta."
  Asiahan ei mene noin, ja tiedostin sen itsekin. Minulla oli kaksi ajattelutyyliä: toinen oli järki, toinen oli läheisriippuvaisuus. Pidin jälkimmäisestä kiinni, koska pelkäsin irtaantua ja päästää irti. Entä jos päästän irti, ja menetän aivan kaiken, mitä minulla on? Entä jos vahingoitan toista ihmistä päästäessäni irti? Kahden ajattelutavan väliä samassa ihmisessä voi verrata siihen, kun syömishäiriöinen tuskailee, syökö hän vai ei. Kuunteleeko hän järkeä vai syömishäiriötä?
  Lupailin aina että joo, hankin apua, viimeistään jos tämä ei mene ohi ja näin - hetken mä vielä selviän. Varasin psykologiajan, ja peruin sen. Peruin monta aikaa, koska ajattelin että en mä mitään apua tarvitsekaan, itse mä pärjään. Fakta kuitenkin on se, että läheisriippuvuudesta on hyvin hankala päästää itse irti. Se on vuosien toipumisprosessi, jos se on näinkin vahvana seuralaisena.


  Läheisriippuvaisuus on suojautumiskeino välttää hylätyksi tuleminen. Jos läheisriippuvainen ei saa ihmissuhteita pysymään kasassa, hänen elämänsä tuntuu romahtavan. Sen takia hän tekee mitä tahansa, jotta ihmissuhde pysyisi kasassa - vaikka se olisikin huono ja hajottaisi kumpaakin osapuolta. Hän ei vain uskalla eikä osaa päästää irti, koska vaarana on se tunnettu yksinjääminen. Vaikka hän olisi väkivaltaisessa parisuhteessa, ei hän lähde siitä koska ei usko ansaitsevansa parempaa tai että kukaan olisi kiinnostunut hänestä tämän ihmissuhteen jälkeen - tässä tulee reaktio suojautua yksinjäämiseltä, ja hän sinnittelee väkivallan keskellä. Hän ajattelee, että ansaitsee sen eikä hänelle ole tarjolla mitään muuta - onhan hänelle elintärkeää olla rakastettu ja arvostettu.
  Samoin tapahtuu, jos parisuhde on hajoamispisteessä. Läheisriippuvainen pitää hänestä henkensä uhalla kiinni, roikkuu eikä uskalla päästää irti, vaikka toinen olisi löytänyt uuden suhteen. Hän ei halua elää yksin. Vaikka suhde olisi loppunut aikoja sitten, hän kehittelee kuukausienkin jälkeen vielä suunnitelmia joilla ottaa uudelleen häneen yhteyttä. Samalla hän saattaa vanhaa havitellessaan etsiä muita yhdenillan juttuja ja vuorokauden kestäviä suhteita lievittääkseen pahaa oloaan ja ikävää. Kun joku pitää hetkenkin hyvänä, arvostaa ja sanoo kauniiksi edes vaikka sen yhden illan ajan, se tuntuu hetkeksi korjaavan kaikki palaset yhteen. Sitten kun päivän suhde on ohi, olo on vieläkin kurjempi ja yksinäisyys loistossaan, ja hän rikkoo sillä itseään entistäkin enemmän. Pahasti läheisriippuvaisen ihmisen on mahdoton olla yksin, ja siksi hän etsii huonojakin ihmissuhteita lievittämään sitä.


  Millainen läheisriippuvainen ihminen on kokonaisuudessaan?
  Läheisriippuvainen ihminen haluaa olla toisen ihmisen tukena silloinkin, kun ei itse jaksa ja on romahtamispisteessä. Hän kuluttaa itsensä loppuun huolehtimalla muista. Ihmissuhteissa hän on se, joka yrittää hallita kaiken. Kun hän saa auttaa, tukea ja lohduttaa sekä keksiä ratkaisuja, hän tuntee itsensä hyväksytyksi ja niin arvokkaaksi. Ilman sitä oloa hän tuntee olevansa epätäydellinen ja huono. Usein läheisriippuvainen juurikin keskittyy vain toisten ongelmiin ja auttamiseen, huomaamatta tarvitsevansa itsekin jutteluapua, ja samalla hän kieltää täysin oman avuntarpeensa. Hän kiinnittyy myös asioihin, jotka eivät edes kuulu hänelle. 
  Läheisriippuvainen haluaa olla mieliksi muille. Hän vaihtaa mielipidettään ollakseen yhtä mieltä muiden kanssa, ettei kukaan loukkaannu. Tässä tapauksessa hän kokee ettei hänen omilla mielipiteillään ole merkitystä. Hän ahdistuu jos toista ahdistaa ja on surullinen jos toinen on surullinen. Siksi on tärkeää olla läsnä, jotta mielialat pysyvät jotakuinkin hyvänä. Kuitenkin täytyy muistaa, että empatia on normaali asia - mutta kun mukaan liittyy läheisriippuvaisuus, se ylittää usein kohtuuden rajan. Kohtuuden raja menee siinä, kun läheisriippuvainen luulee tietävänsä toisen elämän ja tarpeet paremmin kuin toinen itse, ja haluaa olla se, joka antaa neuvot.
  Olen sellainen, jolla on ylisuuret tuntosarvet aistimaan mielialoja ja tilannekuvioita. Useasti käy niin, että tullessani huoneeseen diagnosoin heti että joku on pielessä, vaikka kaikki olisi oikeasti muiden mielestä hyvin. Koska luulen olevani vastuussa läheisistäni, toivon että heillä on kaikki hyvin, ja teen sen eteen kaikkeni. Reagoin vahvasti ihmisten tunnetiloihin - jos joku on ärtynyt, huomaan sen heti ja huolestun. Elämäni romahtaa sekunneissa, jos en heti keksi ratkaisua miten tilanne saadaan hallintaan. Ja kun toisen mielialaan ei voi vaikuttaa, muutun hysteerisen nauravaiseksi ja ylipirteäksi yrittäessäni piristää häntä. Saatan tarjota hänelle jotain omaani, ja tehdä mitä vain jotta saisin tilanteen paremmaksi. Kun se ei toimi, vetäydyn nurkkaan itkemään ja manaamaan sitä, että olen maailman surkein ihminen. Päinvastoin on siinä, jos toinen on iloinen ja minä surullinen: muutun silmissä iloiseksi, etten vain saa häntä surulliseksi. Teen kaikkeni jotta saan pidettyä tilanteen yllä. Kun se romahtaa johonkin, olen taas surkein.
  Yksinäisyyden pelko pitää minut kiinni kaikenlaisissa suhteissa. Olen todella herkkä kritiikille, ja tunnen jatkuvasti olevani riittämätön. 
  Erityisherkkyys ja läheisriippuvaisuus kulkevat usein, ainakin minulla, käsi kädessä. Kummassakin on joitain samoja piirteitä. Olen vähän kumpaakin. En yritä irtaantua erityisherkkyydestä koska sitä vain olen - mutta aion päästä yli läheisriippuvuudesta käyttäen erityisherkkyyttä voimavarana. 

  Jenni

2 kommenttia:

  1. Olipa mielenkiintoinen kirjoitus. En ole koskaan edes ajatellut koko läheisriippuvuutta, ja tää herätti paljon ajatuksia! :-) Erityisherkkyys on hieno juttu, ja siitä kannattaa hyödyntää niitä hyviä juttuja :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon, Ninni! Mahtavaa että herätti ajatuksia :)

      Poista

∞ Saa kommentoida vapaasti ja antaa mielipiteitä!
∞ Muita kunnioitetaan ja muistetaan käytöstavat.
∞ Ihanaa kun oot siinä!