15.11.2016

Uusi suunnitelma kaikelle ja liikkuvat liukuportaat

  Aamu oli yhtä sähläystä, koska alunperin olin aikataulussa - mutta lopulta vartin myöhässä. Sinkoilin asunnossani ympäriinsä takki auki ja laukku olalla ja noukin kamoja mukaan. Lopulta juoksin pyörävarastoon syöden samalla leipää ja tappelin pyöräni ulos. En näköjään osaa lähteä kerrostalosta ilman että kaadan mennessäni kolme pyörää ja yhdet kottikärryt (jotka onneksi oli tyhjät). Niin ja lopulta kun pääsin matkaan, olin unohtanut kotiin ajokorttilupahakemukseni joka olisi pitänyt viedä jo viikko sitten. Kun en ole edes varma minne se pitäisi viedä.
  Menin bussilla Äänekoskelle, ja siellä oli tunti aikaa. Kiersin siis cittarilla ja ostin pikkusiskolleni joululahjan, joka tuli sattumalta eteeni. Minun piti löytää kymmeneksi Äänekosken pokelle, ja löysinkin, ihanan navigaattorini kanssa. Matka oli vähän turhan pitkä tämän selän kanssa käveltäväksi, mutta selvisin.
  Se miksi menin juuri Äänekosken ammattikouluun tänään; vaihdan koulua, ja Äänekoskella on valma-linja. Se oli oponi idea. Olisin kyllä, ehkä, pysynyt eläintenhoitopuolella, mutta se kävi selälle ihan liian raskaaksi nyt kun tuo jaksaa temppuilla taas näin vaihteeksi, joten sain lääkäriltä hienovaraisen kehotuksen alan vaihtamiseen. Tietysti se on oma valintani mitä teen nyt ja tulevaisuudessa, mutta luulen että tässä tilanteessa on hyvä kuunnella myös muitakin sen suhteen, että jos aion pitää selkäni hengissä vielä seuraavat kymmenen vuotta, on hyvä ajatus harkita hieman kevyempää alaa. Onneksi alanvaihto ei ole minulle maailmanloppu, koska se että työskentelen eläinten parissa, ei ole ainoa vaihtoehto elämälleni - koska elämääni kuuluu muitakin mielenkiinnon kohteita. Akvaattiset tieteet ja meribiologia sekä limnologia ja muut luonnontieteet, kuten tähtitiede.


  Valma-keskusteluun meneminen jännitti ja töpötin vessassa laittaen äidille viestejä, lähinnä "mitä mä sanon ku mä meen sinne? Sanonko mä moi? Mitä jos se kysyy jotain hankalaa?". Seisoskelin aulassa violetin takkini kanssa katsoen vuoroin kelloa ja lattian kuvioita. Mutta selvisin todella hyvin. Opettaja oli super mukava ja sain jopa nauraa ja hymyillä. Uusi luokka jännittää nyt hieman, sillä kukaan ei vastannut katsekontaktiini tai hymyyni kun opettaja minut heille esitteli ("tässä on Jenni, ja Jenni aloittaa täällä huomenna"). Se oli outoa ja lopulta luovutin yhteyden ottamisen ensimmäiselle päivälle. Voi olla, että huomenna valtaan ensimmäisten joukossa takapulpetin jonne linnottaudun pelkäämään uusia ihmisiä.
  Opinnot valmassa alkavat huomenna. Olen siellä alkusuunnitelmallisesti jouluun asti, mikäli pääsen johonkin tammikuussa alkavaan koulutukseen (saatuani ensin omat ajatukset järjestykseen sen suhteen mitä haluan). Mikäli en pääse mihinkään tammikuussa, olen valmalla kesään asti yhteishakujen yli, tavoitteena että pääsen jonnekin sitten ensi syksynä. Joka tapauksessa uskon, että tästä tulee super kiva loppusyksy! Olivatpa ihmiset kivoja tai ei. Olen iloinen että omaan taidon kiinnostua ja olla täysillä mukana, vaikka olisinkin ihan yksin. Joten ei se haittaa, jos en saa täältä kavereita tälle vuodelle. Toisaalta omaan myös taidon angstata murrosikäisen tapaisena siellä takapulpetissa huppu päässä Älkää puhuko mulle -fiiliksellä.
  Näytin muuten tänään jollekin peikolle hiusteni puolesta.


  Lähtiessäni koululta lupailin opettajalle, että kyllä, osaan Äänekosken keskustaan ihan hyvin kun kerran sieltä aamulla jo kävelinkin, ei tässä mitään karttoja ja navigaattoreita enää tarvita. Lähdin ylpeänä kävelemään eteenpäin jutellen samalla äidin kanssa puhelimessa ja kertoa hänelle kaikkea mitä olimme puhuneet. Lopettiin puhelu ja jatkoin matkaani ("kohta oon keskustassa, meniskö viis minuuttia enää"). Ja yhtäkkiä huomasin saapuvani takaisin koululle, mutta toisesta suunnasta kuin mihin olin lähtenyt. Olin kävellyt puolentoista kilometrin verran täyden ympyrän. Kyllä oli ylpeydellä vaarana hajota, kun etsin sen kartan puhelimestani. Olin alunperinkin lähtenyt länteen enkä itään.
  Kaiken jälkeen Äänekoskella bussia odotellessani kiertelin putiikkeja ja kuuntelin joulumusiikkia.
Tähtitaivas lumoon sai hänet loistollaan
Pellavapään pienen, vain viisi vuotiaan
Iltaan hämärään, kuu loi säteitään
Perhe tuo kun kulki joulun luo
   En oikeasti voi kuvailla sitä miten rakastan joulun aikaa. Kaikkialla on mielettömän kaunista ja musta tuntuu, että ihmiset on tosi iloisia ja ystävällisempiä kuin tavallisesti. Tai jotkut ovat omia tapauksiaan. Olin menossa toiseen kertaan citymarkettiin ostamaan ruokaa kotiin, ja huomasin ettei liukuportaat toimi. Joten kasuaalisti kävelin niiden luo olettaen ettei ne todellakaan toimi. Juuri kun olin astumassa niille, ne lähtivät liikkeelle ja tein tilanne haltuun -liikkeen välttääkseni kumoon kaatumisen. Takanani oleva vanhempi mies sanoi, että katso tyttö miten kävelet! Sanoin, että kun ne portaat liikkuu... "Niinhän ne liukuportaat meinaa vähän tehdä". Ja sitten hän vielä mainitsi, että päästän hänet edelle jos aion jäädä asiaa kauemmaksi aikaa ihmettelemään.
  Päivä jatkui ostamalla joululahjapaperia, juttelemalla kassatädin kanssa kissoista koska kenelläkään ei ollut kiire, yrittäessä mennä väärään bussiin, juomalla kuumaa glögiä istuen terassilla viltin kanssa ja nukkuessa kissa sylissä sohvalla. Tässä päivässä oli sitä jotain.

  Ihanaa marraskuun puolikasta
  Jenni 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

∞ Saa kommentoida vapaasti ja antaa mielipiteitä!
∞ Muita kunnioitetaan ja muistetaan käytöstavat.
∞ Ihanaa kun oot siinä!