27.11.2016

Sensory defensivenes

Hei, mikset sä tuu kattoo meiän kans leffaa ja syömään sipsei? Onko kaikki ihan ok? Miks sä kuuntelet koko ajan musiikkia? Miks sä lähit taas kesken tunnin? Mitä sä kiemurtelet siinä penkillä?   Älä mulkoile mua noin! Miks sä aina katot mua noin vihasesti ku mä syön tätä banaania? Älä nyt taas lähe pois! Mikset sä kuuntele mua? Mikset sä voi istuu siinä ja jutella niinku normaalit ihmiset? Oo nyt kerranki kiva ja anna mun ettiä se kynä täältä penaalista äläkä mulkoile siinä!
 

  Olen jälleen saanut todella paljon palautetta. Ehkei kukaan ymmärrä, miten pahalta yksi lause voi tuntua, sillä kukaan ei ymmärrä mitä yksi tekoni voi merkitä minulle itselleni. Se, että lähden pois tietystä tilasta, voi pelastaa koko päiväni. Se, että jään siihen ja yritän kestää, voi pilata koko vuorokauden. 
  Miksen mä todella voisi istua perheen kanssa yhdessä ruokapöydässä? Miksen mä voisi olla kuuntelematta musiikkia täysillä silloin, kun toinen huoneessa oleva tekee jotain joka todellisuudessa saa mieleni kuohuamaan? 


  Aistiyliherkkyys. Siitä ei monikaan tiedä paljoa, eikä siksi ymmärrä näitä ihmeellisiä käsitteitä siitä, miksen istu samassa tilassa henkilön kanssa joka syö banaania. Siksi mä haluan nyt hieman havannollistaa teille asiaa. Harvoin enää selittelen kenellekään miksi teen niin tai noin, sillä ulkopuolinen tuomitsee lähinnä ajatellen, että "toi vaan haluaa olla hankala". Tosiasiassa kaikki on suojautumiskeinoja pään varmalta räjähtämiseltä.
  
  Kuulen pienet äänet kuin ne olisivat pääni sisällä, ja se puolestaan saa pääni räjähtämään. Lennän helposti huoneesta pihalle tuhannenkilometrin tuntivauhdilla, jos en pysty heti käsittelemään ääniä pääni sisällä tai tilanteesta riippuen en kestä niitä tai saa mitään helpotusta niiden sietoon. Reagoin pieniin kolauksiin ja tuhauksiin, ja kysyn "mikä toi oli?", vaikka toinen huoneessa oleva ei sitä olisi edes kuullut. Jos ääni toistuu enkä tiedä mistä se tulee, eikä se lopu, poistun huoneesta tai huomaan kyyneleiden valuvan kasvoille. Hyppään kattoon lusikan tippuessa lattialle. Häiriinnyn hyvin helposti pienistäkin aistiärsykkeistä, joka johtaa kovaan stressinomaiseen tilaan, tai paniikinomaiseen kohtaukseen, sellaiseen, että on pakko juosta pää kolmantena jalkana pihalle potkimaan lunta ja vetämään syvään henkeä, hakkaamaan puuta tai pitämään käsiä korvilla. Arkipäivän äänet jäävät päähäni kaikumaan, ja hypin seinille jos en saa niitä vaimennettua ajatuksistani.
  Matkustaminen on yksi stressaavimmista asioista ikinä, sillä junastakaan ei noin vain voi lähteä pois. Ikinä ei tiedä, kuka tulee viereen lukemaan sanomalehteä tai kuka päättää takanani istuessaan syödä paperipussista. Pitkän aikaa mietin, että eikö muut ihmiset oikeasti kiinnitä huomiota noihin pieniin ääniin? Miksi kukaan muu ei istu tässä kuin tulisilla hiilillä? Jos joku syö banaania toisella puolella vaunua, kuulen sen aivan lähellä jopa kuulokkeiden läpi, sillä aivoni käsittävät äänen aistiärsykkeeksi vaikken oikeastaan edes kuule sitä.

  Pahimpia asioita ikinä ovat syömisen äänet, astioiden kilinä, elokuvateatterin hiljaisuus, s -r -ja k -kirjaimien painostus puheessa, vilkkuvat valot, tietokoneen näppäinten ääni, erilaisten paperisten asioiden kääntely ja ylimääräinen räplääminen. Kauppareissut vievät voimat kokonaan, ruokailutilanteet ja palaverit ovat suurin kammoni. Ihmisten läsnäolossa olen ahdistunut juurikin siksi että aistin ympäristöstäni jokaiset pienet vivahteet todella voimakkaasti. Jos joku kääntää kymmenen metrin päässä sanomalehden sivua, kuulen sen kuin se olisi aivan vieressäni. Suljen silmät ja ajattelen lopeta, lopeta, lopeta kiltti jooko! Voit verrata tätä tilanteeseen, jossa henkilö vetää pitkillä kynsillä liitutaulua vasten. Miltä se kuulostaa? 
  Valitettavasti sd vaikuttaa myös kovin ihmissuhteisiin. Ketä kiehtoo mulkaisut käytävillä, vihainen tuijotus ruokapöydässä tai epäkohteliaat ilmaisut voitsä nyt jo laittaa sen purkan pois ennenku meitsi oikeesti häipyy? Älä tuu kirjottaa siihen! Mee piirtää muualle. Onko sun pakko tulla syömään siihen? Mä en nyt oikeesti tarvii seuraa. Tuskin ketään. Uskokaa pois, se on myös minulle kovin hermoja raastavaa, myös hyvin noloa olla aina kuin hermoromahduksen partaalla. En minä sitä tarkoituksella tarkoita. Myös parisuhteessa on omat ongelmansa, sillä tunnen pienetkin kosketukset kuin kivenmurikalla koskettuna, mikäli en ole varautunut/tietoinen kosketuksesta.
  Vuosien varrella olen kuitenkin kehitellyt itselleni erilaisia keinoja tilanteista selviämiseen. Vieläkö sä ihmettelet, miksi kuuntelen oppitunneilla musiikkia aina kun on mahdollista? Juurikin musiikin kuuntelu on yksi hyvä idea, ja korvatulppien käyttö tuskallisissa tilanteissa. Kuitenkin noukin myös korvatulppien läpi ääniä, joten ne ovat lähinnä vain hätäkeino päästä tilanteessa eteenpäin. Tiukan tilanteen tullessa ajattelen, että "tää on hyvää siedätyshoitoa", ja istun naama virneessä silmät kiinni nyrkkejä yhteen puristaen odottaen hetkeä, jolloin saan juosta täysillä pihalle. Musiikkia kuuntelen kuitenkin niin usein kuin mahdollista, varsinkin jos minulla on mahdollisuus altistua ärsykkeille. Musiikinkuuntelukin voi tuntua pitkäveteiselle - silloin on olemassa luonto.
  Musiikki vaikuttaa minuun vahvasti, taiteelliset keinot käsittää ympäristöä, luonto itsessään ja eläinten läsnäolo on rauhoittavaa ja ihaninta ikinä. Yksinolo on päiväni kohokohta, jolloin voin ladata akkuja ja olla täysin ilman ärsykkeitä ympärilläni.  
  Sydämin, 
  Jenni

  //Kyseinen teksti oli joskus aikaisemmassa blogissani, mutta koska teksti on mulle tärkeä ja blogin poistuttua päätin julkaista sen myös täällä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

∞ Saa kommentoida vapaasti ja antaa mielipiteitä!
∞ Muita kunnioitetaan ja muistetaan käytöstavat.
∞ Ihanaa kun oot siinä!