27.11.2016

Sensory defensivenes

Hei, mikset sä tuu kattoo meiän kans leffaa ja syömään sipsei? Onko kaikki ihan ok? Miks sä kuuntelet koko ajan musiikkia? Miks sä lähit taas kesken tunnin? Mitä sä kiemurtelet siinä penkillä?   Älä mulkoile mua noin! Miks sä aina katot mua noin vihasesti ku mä syön tätä banaania? Älä nyt taas lähe pois! Mikset sä kuuntele mua? Mikset sä voi istuu siinä ja jutella niinku normaalit ihmiset? Oo nyt kerranki kiva ja anna mun ettiä se kynä täältä penaalista äläkä mulkoile siinä!
 

  Olen jälleen saanut todella paljon palautetta. Ehkei kukaan ymmärrä, miten pahalta yksi lause voi tuntua, sillä kukaan ei ymmärrä mitä yksi tekoni voi merkitä minulle itselleni. Se, että lähden pois tietystä tilasta, voi pelastaa koko päiväni. Se, että jään siihen ja yritän kestää, voi pilata koko vuorokauden. 
  Miksen mä todella voisi istua perheen kanssa yhdessä ruokapöydässä? Miksen mä voisi olla kuuntelematta musiikkia täysillä silloin, kun toinen huoneessa oleva tekee jotain joka todellisuudessa saa mieleni kuohuamaan? 


  Aistiyliherkkyys. Siitä ei monikaan tiedä paljoa, eikä siksi ymmärrä näitä ihmeellisiä käsitteitä siitä, miksen istu samassa tilassa henkilön kanssa joka syö banaania. Siksi mä haluan nyt hieman havannollistaa teille asiaa. Harvoin enää selittelen kenellekään miksi teen niin tai noin, sillä ulkopuolinen tuomitsee lähinnä ajatellen, että "toi vaan haluaa olla hankala". Tosiasiassa kaikki on suojautumiskeinoja pään varmalta räjähtämiseltä.
  
  Kuulen pienet äänet kuin ne olisivat pääni sisällä, ja se puolestaan saa pääni räjähtämään. Lennän helposti huoneesta pihalle tuhannenkilometrin tuntivauhdilla, jos en pysty heti käsittelemään ääniä pääni sisällä tai tilanteesta riippuen en kestä niitä tai saa mitään helpotusta niiden sietoon. Reagoin pieniin kolauksiin ja tuhauksiin, ja kysyn "mikä toi oli?", vaikka toinen huoneessa oleva ei sitä olisi edes kuullut. Jos ääni toistuu enkä tiedä mistä se tulee, eikä se lopu, poistun huoneesta tai huomaan kyyneleiden valuvan kasvoille. Hyppään kattoon lusikan tippuessa lattialle. Häiriinnyn hyvin helposti pienistäkin aistiärsykkeistä, joka johtaa kovaan stressinomaiseen tilaan, tai paniikinomaiseen kohtaukseen, sellaiseen, että on pakko juosta pää kolmantena jalkana pihalle potkimaan lunta ja vetämään syvään henkeä, hakkaamaan puuta tai pitämään käsiä korvilla. Arkipäivän äänet jäävät päähäni kaikumaan, ja hypin seinille jos en saa niitä vaimennettua ajatuksistani.
  Matkustaminen on yksi stressaavimmista asioista ikinä, sillä junastakaan ei noin vain voi lähteä pois. Ikinä ei tiedä, kuka tulee viereen lukemaan sanomalehteä tai kuka päättää takanani istuessaan syödä paperipussista. Pitkän aikaa mietin, että eikö muut ihmiset oikeasti kiinnitä huomiota noihin pieniin ääniin? Miksi kukaan muu ei istu tässä kuin tulisilla hiilillä? Jos joku syö banaania toisella puolella vaunua, kuulen sen aivan lähellä jopa kuulokkeiden läpi, sillä aivoni käsittävät äänen aistiärsykkeeksi vaikken oikeastaan edes kuule sitä.

  Pahimpia asioita ikinä ovat syömisen äänet, astioiden kilinä, elokuvateatterin hiljaisuus, s -r -ja k -kirjaimien painostus puheessa, vilkkuvat valot, tietokoneen näppäinten ääni, erilaisten paperisten asioiden kääntely ja ylimääräinen räplääminen. Kauppareissut vievät voimat kokonaan, ruokailutilanteet ja palaverit ovat suurin kammoni. Ihmisten läsnäolossa olen ahdistunut juurikin siksi että aistin ympäristöstäni jokaiset pienet vivahteet todella voimakkaasti. Jos joku kääntää kymmenen metrin päässä sanomalehden sivua, kuulen sen kuin se olisi aivan vieressäni. Suljen silmät ja ajattelen lopeta, lopeta, lopeta kiltti jooko! Voit verrata tätä tilanteeseen, jossa henkilö vetää pitkillä kynsillä liitutaulua vasten. Miltä se kuulostaa? 
  Valitettavasti sd vaikuttaa myös kovin ihmissuhteisiin. Ketä kiehtoo mulkaisut käytävillä, vihainen tuijotus ruokapöydässä tai epäkohteliaat ilmaisut voitsä nyt jo laittaa sen purkan pois ennenku meitsi oikeesti häipyy? Älä tuu kirjottaa siihen! Mee piirtää muualle. Onko sun pakko tulla syömään siihen? Mä en nyt oikeesti tarvii seuraa. Tuskin ketään. Uskokaa pois, se on myös minulle kovin hermoja raastavaa, myös hyvin noloa olla aina kuin hermoromahduksen partaalla. En minä sitä tarkoituksella tarkoita. Myös parisuhteessa on omat ongelmansa, sillä tunnen pienetkin kosketukset kuin kivenmurikalla koskettuna, mikäli en ole varautunut/tietoinen kosketuksesta.
  Vuosien varrella olen kuitenkin kehitellyt itselleni erilaisia keinoja tilanteista selviämiseen. Vieläkö sä ihmettelet, miksi kuuntelen oppitunneilla musiikkia aina kun on mahdollista? Juurikin musiikin kuuntelu on yksi hyvä idea, ja korvatulppien käyttö tuskallisissa tilanteissa. Kuitenkin noukin myös korvatulppien läpi ääniä, joten ne ovat lähinnä vain hätäkeino päästä tilanteessa eteenpäin. Tiukan tilanteen tullessa ajattelen, että "tää on hyvää siedätyshoitoa", ja istun naama virneessä silmät kiinni nyrkkejä yhteen puristaen odottaen hetkeä, jolloin saan juosta täysillä pihalle. Musiikkia kuuntelen kuitenkin niin usein kuin mahdollista, varsinkin jos minulla on mahdollisuus altistua ärsykkeille. Musiikinkuuntelukin voi tuntua pitkäveteiselle - silloin on olemassa luonto.
  Musiikki vaikuttaa minuun vahvasti, taiteelliset keinot käsittää ympäristöä, luonto itsessään ja eläinten läsnäolo on rauhoittavaa ja ihaninta ikinä. Yksinolo on päiväni kohokohta, jolloin voin ladata akkuja ja olla täysin ilman ärsykkeitä ympärilläni.  
  Sydämin, 
  Jenni

  //Kyseinen teksti oli joskus aikaisemmassa blogissani, mutta koska teksti on mulle tärkeä ja blogin poistuttua päätin julkaista sen myös täällä.

26.11.2016

En ole koskaan..

  Heipsan!

  Sain ystävältäni tämän haasteen ja aion tehdä sen. En anna haastetta eteenpäin, vaan haluavat voivat sen tehdä. Tavoitteena siis kirjoittaa 15 asiaa, joita ei ole ikinä tehnyt ja joita luultavasti muut ovat tehneet. En muuten tiedä onko tämä edes varsinainen haaste mutta joka tapauksessa.
  Näitä täytyy oikeasti hartaasti miettiä. But let's start!



  Katsonut Taru Sormusten herrasta -elokuvia. Voisin kyllä sivistää itseäni. 
  Oppinut jakokulmalaskuja. Voi opettaja parat kun yrititte minua siihen opettaa. Jotenkin kuitenkin pääsin peruskoulusta pois opettelematta kyseistä aihetta.
  Uinut avannossa. Olen aina valmiiksi jäässä ja kesäisin järveen meno on tarveeksi jäistä hommaa, joten eiiiih kiitos.
  Matkustanut lentokoneella. Vaikka haluaisinkin. Voisin lähteä vaikka Australiaan tai Kookossaarille.

  Katsonut Uutta päivää jaksoa pidemmälle. Ei vain ole mun ohjelma. 
  Polttanut tupakkaa yhtä henkäisyä pidemmälle.

  Juonut alkoholia juopumismielessä. Oikeastaan olen juonut vain kerran kuohuviiniä 18 vuotis syntymäpäivilläni kolme lasillista.
  Oppinut neulomaan mitään. Virkata kyllä osaan, se on kaunista.
  Murtanut luita. Ellei pieniä hiusmurtumia lasketa jotka on hoidettu lastalla ja särkylääkkeellä.
  Syönyt sushia. Ei vain yhtään kiehdo ajatus, yh.
  Juonut kahvia mustana. Pahoittelen.

  Käynyt pohjoismaita kauempana.
  En ole koskaan lumilautaillut tai muuten lasketellut. Olin kyllä joskus laskettelukurssilla eskarissa, ja se jäi vain kammottavaksi kokemukseksi, kun 6 vuotias työnnetään harjoittelusuksilla mäkeen pujottelemaan joitain tötteröitä. Jyräsin ne kaikki.
  En ole myöskään ikinä hiihtänyt kävelyvauhtia kovempaa.
  Syönyt avokadoa sellaisenaan.

  Oletteko te tehneet näitä? Onko jotain, mitä ette myöskään ole tehneet, tai jotain joka häiritsi mielenrauhaanne?

  Jenni

25.11.2016

Ei niin hyviä uutisia selkäkivusta

  Pitkän ja kiduttavan selkäkivun päätteeksi päädyin varaamaan lääkäriajan, että ehkä saisin jotain apua. Jotenkin päädyin makaamaan kyljelleni tutkimuspöydälle kolmen lääkärin painellessa selkääni ja minun huutaessa tuskissani. Sitten tuli neljäs lääkäri ja otti verikokeen jollain ihmeellisellä putkisysteemillä. Ja sitten otettiin vielä kaksitoista putkea verta toisesta kädestä.
  Positiivista tässä oli se, että selkäkipuihini saatiin jotain järkeä. Minulla epäillään selkärankareumaa. Lähinnä ajattelin siinä pöydällä kivuissa itkiessäni, että voi vitsi, kun ei voi olla päivääkään kokonaan terve! Ja kitisin siitä, että kaksi lääkäriä oli juuri painellut selkärankaani niskasta ristiselkään, joka sattui enemmän kuin vähän. Mutta hyvä, jos selkäkipuuni saadaan viimein jotain järkeä ja saan apua niin, että saan sen hallintaan. Voi olla, että tulen koko lopunelämääni kärsimään selkäkivusta. Se vähän kolahti ja pisti miettimään asioita syvällisemmin - mietin lähinnä, miten tulen pärjäämään työelämässä ja mikä ammatti tässä vaiheessa kannattaakaan valita. Aion jutella siitä lääkärin kanssa, kun on lisätutkimukset.


  Täällä satoi yöllä lunta! Olin niin onnellinen avatessani aamulla kahdeksalta verhoja ja nostaessani Mindyä syliin jotta katsoisimme, näkyykö terassilla tai pihapuussa lintuja. Meidän aamun rutiini. Oli mahtavaa nähdä, että lunta oli satanut terassikaiteellekin ja tuikkukippoihini. Ihailimme asiaa hetken ja kävimme seisoskelemassa terassilla (Mindyä jännitti niin paljon, että koko kissa vain tärisi häntää myöten). Mindy on sisäkissa enkä päästä sitä ulos, sillä lähellä menee isompi tie ja haluan muutenkin pitää sen seuranani täällä sisällä, mutta olemme silti välillä käyneet pihalla tallustelemassa. Pikkusiskoni on myös käynyt sen kanssa valjaissa ulkona, tosin Mindy on niin reppana ettei se uskalla liikkua mihinkään ulkona, varsinkaan jos on lunta. Liian jännittävää hänelle, ja lumisade onkin ihan asia erikseen.
  Kävin sen pitkän ja raskaan lääkärireissun ohella ostamassa kukkaruukun, jotta saisin kukkani kauniisti esille. Se näkyy pöydällä kynttelikön vieressä. Tiedättekö, se on elämäni ensimmäinen kukka sitten lapsuusaikani kuolleen kaktuksen. Ja samalla ensimmäinen kukka omassa kodissani lukuunottamatta kolmea ruusua purkissa jotka lässähtivät ensimmäisen päivän jälkeen. Ei minusta puutarhuria tule.
  Kävin myös kirjastossa ihan vain kävelemässä. Mielestäni Saarijärven kirjastossa on sitä jotakin, kun siellä niitä kirjoja todellakin on aiheesta aiheeseen.


    Jenni

24.11.2016

Oh this misery

  Tunnen kovaa, fyysista kipua oman ulkonäköni puolesta. Siis oikeasti - se ei ole asia, joka on helppo tai yksinkertainen, päinvastoin. Se on asia, jonka kanssa olen tapellut 12 vuotiaasta lähtien. Siitä asti, kun murrosikä koitti ja naisellisemmat muodot tulivat esiin tuoden mukanaan ylimääräisiä kiloja ja itsetuntokriisin. Mielestäni jokaisen kasvavan ihmisen tulisi saada kuulla olevansa kaunis ja arvostettu minkä näköisenä tahansa - mutta sen puolesta minä sain kuulla olevani ruma, vastenmielinen sekä epänaisellinen. Se ei kohottanut itsetuntoani, eikä myöskään se kun rumuuden takia lähes uimataidoton pieni tyttö heitettiin järveen koulurepun kanssa, silmälasit rikottiin jotta näkisin entistäkin vähemmän katsoa taulun liituraapustuksia ja ruusupensaaseen kaataminen valmiiksi pitkän koulupäivän jälkeen. Se oli raskasta ja on yhä. Niin, ja vähitellen itsetuntoni tippui alaspäin sen lailla, miten vesipisarat valuvat ikkunassa kaatosateella. Ne kaikki menevät alaspäin; niin myös jokainen itsetunnon hippunen mitä omasin. Muistan miten 14 vuotiaana istuin koulun vessan lattialla itkien, itkien niin kovasti omaa rumuuttani. Katsoin vatsaani, reisiäni, käsiäni, kasvojani, hiuksiani, eikä mikään miellyttänyt. Oikeastaan tunsin olevani oikean ihmisen vastakohta. Miltä oikea ihminen näyttää? "Sellainen, kenellä on pitkät hieman lainehtivat hiukset, kauniit kasvot, hoikka vartalo, kirkkaat silmät ja joka osaa pukeutua kauniisti". ...Minähän en ollut mitään tästä.
  Häpesin itseäni. Vihasin itseäni. Kun katsoin peiliin, en nähnyt mitään kaunista - näin jotain niin rumaa ja häpeällistä, enkä enää miettinyt miksi ihmiset minua vihasivat niin.
  Elämä on niin haastavaa. Muistan yhden, yksi ainoista kerroista jolloin tunsin olevani kaunis: päivä, jolloin tapasin viimeisimmän poikaystäväni ensimmäisen kerran niin että menimme ulos kävelemään. Silloin olin kaunis. 

 
  Pakko sanoa, ettei itsetuntoni ole kohentunut noista ajoista juuri lainkaan. Olen yhä yhtä surkeana katsoessani peiliin. Jos voisin, muuttaisin ulkonäössäni niin paljon. Mutten kuitenkaan voi, enkä ehkä haluakaan. Mitä sitten vaikka olenkin ruma? Kelpaan parhaalle ystävälleni, perheelleni ja Mindylle. Ehkä se riittää.
  Mutta taas toisaalta... En tiedä. Viimeksi tunti sitten seisoin peilin edessä, annoin kyynelten valua poskilleni ja mietin, kuinka lihava olenkaan. En ehkä olekaan ruma, olen lihava. Lihavuudesta voi onneksi päästä eroon - mutta miksen onnistu? Muutama päivä saattaa mennä todella hyvin, mutta sitten näen kaupassa ah, niin ihanaa omenamehua, tuc keksejä tuorejuustolla, suklaata, popcorneja ranch dipillä... Mutta mikä kiire minulla edes on? Haluanko vain olla riittävä itselleni, vai koko maailmalle? Surullinen tosiasia on se, että en ikinä ole jokaisen ihmisen mielestä riittävä. Mutta haluaisin omasta mielestäni olla kaunis. Haluaisin edes kerran olla kaunis, katsoa peiliin ja nähdä jotain katsottavaa. Mutten näe. En näe yhtään mitään kauheuteni yli.
  Tämä on päivä, jolloin mielialani vaihtuvat kuin vuoristoradan mäet ja laskut. Valitettavasti. Kello on kaksi yöllä, väsyttää ja oma kehoni ahdistaa. Ollapa kerrankin joku muu ja tuntea itsensä hyväksi omassa kehossaan, mutta ei. 

  Haluaisin vain sanoa, että ei se haittaa. Olen ehkä ruma ja kauhean näköinen, mutta ei se haittaa. Se on okei. Koska aion onnistua. Aion saavuttaa terveellisen normaalipainon terveellisin tavoin - en aio suorittaa asiaa kuten 15 vuotiaana joutuessani lopulta ravitsemusterapeutille syömishäiriön merkeissä. Tätä en halua tyriä. Haluan näyttää hyvälle ja tehdä sen eteen töitä. Painoni ei ole juuri nyt normaalipainossa - itseasiassa se on 30kg sen ylitse. Siksi minulla on tavoite. Tavoite, jonka aion saavuttaa. Halusin siis loppupelissä vain kertoa, että aion kyllä onnistua. Kaikki ei vain ole niin helppoa kuin miltä näyttää.

  ONKO TÄÄLLÄ JOKU, JOKA PUDOTTAA PAINOA? Mun mielestä olisi niin kivaa jakaa ajatuksia jonkun kanssa, ja mikä kivointa, pudottaa painoa jonkun kanssa! Luoda yhteiset tavoitteet ja onnistua. 

  Hearts, 
  Niiu 

15.11.2016

Uusi suunnitelma kaikelle ja liikkuvat liukuportaat

  Aamu oli yhtä sähläystä, koska alunperin olin aikataulussa - mutta lopulta vartin myöhässä. Sinkoilin asunnossani ympäriinsä takki auki ja laukku olalla ja noukin kamoja mukaan. Lopulta juoksin pyörävarastoon syöden samalla leipää ja tappelin pyöräni ulos. En näköjään osaa lähteä kerrostalosta ilman että kaadan mennessäni kolme pyörää ja yhdet kottikärryt (jotka onneksi oli tyhjät). Niin ja lopulta kun pääsin matkaan, olin unohtanut kotiin ajokorttilupahakemukseni joka olisi pitänyt viedä jo viikko sitten. Kun en ole edes varma minne se pitäisi viedä.
  Menin bussilla Äänekoskelle, ja siellä oli tunti aikaa. Kiersin siis cittarilla ja ostin pikkusiskolleni joululahjan, joka tuli sattumalta eteeni. Minun piti löytää kymmeneksi Äänekosken pokelle, ja löysinkin, ihanan navigaattorini kanssa. Matka oli vähän turhan pitkä tämän selän kanssa käveltäväksi, mutta selvisin.
  Se miksi menin juuri Äänekosken ammattikouluun tänään; vaihdan koulua, ja Äänekoskella on valma-linja. Se oli oponi idea. Olisin kyllä, ehkä, pysynyt eläintenhoitopuolella, mutta se kävi selälle ihan liian raskaaksi nyt kun tuo jaksaa temppuilla taas näin vaihteeksi, joten sain lääkäriltä hienovaraisen kehotuksen alan vaihtamiseen. Tietysti se on oma valintani mitä teen nyt ja tulevaisuudessa, mutta luulen että tässä tilanteessa on hyvä kuunnella myös muitakin sen suhteen, että jos aion pitää selkäni hengissä vielä seuraavat kymmenen vuotta, on hyvä ajatus harkita hieman kevyempää alaa. Onneksi alanvaihto ei ole minulle maailmanloppu, koska se että työskentelen eläinten parissa, ei ole ainoa vaihtoehto elämälleni - koska elämääni kuuluu muitakin mielenkiinnon kohteita. Akvaattiset tieteet ja meribiologia sekä limnologia ja muut luonnontieteet, kuten tähtitiede.


  Valma-keskusteluun meneminen jännitti ja töpötin vessassa laittaen äidille viestejä, lähinnä "mitä mä sanon ku mä meen sinne? Sanonko mä moi? Mitä jos se kysyy jotain hankalaa?". Seisoskelin aulassa violetin takkini kanssa katsoen vuoroin kelloa ja lattian kuvioita. Mutta selvisin todella hyvin. Opettaja oli super mukava ja sain jopa nauraa ja hymyillä. Uusi luokka jännittää nyt hieman, sillä kukaan ei vastannut katsekontaktiini tai hymyyni kun opettaja minut heille esitteli ("tässä on Jenni, ja Jenni aloittaa täällä huomenna"). Se oli outoa ja lopulta luovutin yhteyden ottamisen ensimmäiselle päivälle. Voi olla, että huomenna valtaan ensimmäisten joukossa takapulpetin jonne linnottaudun pelkäämään uusia ihmisiä.
  Opinnot valmassa alkavat huomenna. Olen siellä alkusuunnitelmallisesti jouluun asti, mikäli pääsen johonkin tammikuussa alkavaan koulutukseen (saatuani ensin omat ajatukset järjestykseen sen suhteen mitä haluan). Mikäli en pääse mihinkään tammikuussa, olen valmalla kesään asti yhteishakujen yli, tavoitteena että pääsen jonnekin sitten ensi syksynä. Joka tapauksessa uskon, että tästä tulee super kiva loppusyksy! Olivatpa ihmiset kivoja tai ei. Olen iloinen että omaan taidon kiinnostua ja olla täysillä mukana, vaikka olisinkin ihan yksin. Joten ei se haittaa, jos en saa täältä kavereita tälle vuodelle. Toisaalta omaan myös taidon angstata murrosikäisen tapaisena siellä takapulpetissa huppu päässä Älkää puhuko mulle -fiiliksellä.
  Näytin muuten tänään jollekin peikolle hiusteni puolesta.


  Lähtiessäni koululta lupailin opettajalle, että kyllä, osaan Äänekosken keskustaan ihan hyvin kun kerran sieltä aamulla jo kävelinkin, ei tässä mitään karttoja ja navigaattoreita enää tarvita. Lähdin ylpeänä kävelemään eteenpäin jutellen samalla äidin kanssa puhelimessa ja kertoa hänelle kaikkea mitä olimme puhuneet. Lopettiin puhelu ja jatkoin matkaani ("kohta oon keskustassa, meniskö viis minuuttia enää"). Ja yhtäkkiä huomasin saapuvani takaisin koululle, mutta toisesta suunnasta kuin mihin olin lähtenyt. Olin kävellyt puolentoista kilometrin verran täyden ympyrän. Kyllä oli ylpeydellä vaarana hajota, kun etsin sen kartan puhelimestani. Olin alunperinkin lähtenyt länteen enkä itään.
  Kaiken jälkeen Äänekoskella bussia odotellessani kiertelin putiikkeja ja kuuntelin joulumusiikkia.
Tähtitaivas lumoon sai hänet loistollaan
Pellavapään pienen, vain viisi vuotiaan
Iltaan hämärään, kuu loi säteitään
Perhe tuo kun kulki joulun luo
   En oikeasti voi kuvailla sitä miten rakastan joulun aikaa. Kaikkialla on mielettömän kaunista ja musta tuntuu, että ihmiset on tosi iloisia ja ystävällisempiä kuin tavallisesti. Tai jotkut ovat omia tapauksiaan. Olin menossa toiseen kertaan citymarkettiin ostamaan ruokaa kotiin, ja huomasin ettei liukuportaat toimi. Joten kasuaalisti kävelin niiden luo olettaen ettei ne todellakaan toimi. Juuri kun olin astumassa niille, ne lähtivät liikkeelle ja tein tilanne haltuun -liikkeen välttääkseni kumoon kaatumisen. Takanani oleva vanhempi mies sanoi, että katso tyttö miten kävelet! Sanoin, että kun ne portaat liikkuu... "Niinhän ne liukuportaat meinaa vähän tehdä". Ja sitten hän vielä mainitsi, että päästän hänet edelle jos aion jäädä asiaa kauemmaksi aikaa ihmettelemään.
  Päivä jatkui ostamalla joululahjapaperia, juttelemalla kassatädin kanssa kissoista koska kenelläkään ei ollut kiire, yrittäessä mennä väärään bussiin, juomalla kuumaa glögiä istuen terassilla viltin kanssa ja nukkuessa kissa sylissä sohvalla. Tässä päivässä oli sitä jotain.

  Ihanaa marraskuun puolikasta
  Jenni 

13.11.2016

Mun isä

  Ensinnäkin haluan kiittää ylempää siitä, että täällä tuntuu oikeasti olevan talvi. Koska sitä mä rakastan. Lunta on puissa ja pakkasta tällä hetkellä reilut -8 astetta. Eikä edes tuule, ulkona tuntuu kuin aika olisi pysähtynyt, koska on niin hiljaista. Niin rakastan, ei ole mitään parempaa kuin tämä. Laitoin terassin kaiteelle kolme kynttilää, ihan vaikka isänpäivän kunniaksi.
  Todellakin nautin siitä, kun asunnossani on terassi. Olen yksi ainoista tässä talossa kenellä on sellainen, ja olen siitä ylpeä. Äsken kun seisoin toppatakki ja hame päällä ottamassa alhaalla olevaa kuvaa kynttilöistä, viereen tuli naapurin pappa ihailemaan tunnelmaa kanssani. Puhuimme hetken siitä miten ihanaa on, kun on talvi ja lunta. Se oli oikeasti mukavaa, ei vain papan ystävällisyys vaan se, että joku tuli puhumaan ja katsomaan, mitä teen! Se tuntui hyvälle, että joku huomasi, enkä yhtäkkiä ollutkaan enää yksin.


  Kysyin, miten hän on viettänyt isänpäivää. Ja heti kaduin kysymystäni, koska aina ei voi tietää. Hän sanoi, että voi, olen juuri tulossa viemästä kynttilää isäni ja isoisäni haudoille - hautausmaa oli kuulemma hyvin kaunis nyt pimeällä, kun ihmiset olivat tuoneet sinne kynttilöitä muistoksi. Mitä tähän pitäisi vastata? Hymyilin, ja sanoin, että minusta on ihanaa kun ihmiset vievät kynttilöitä muistellakseen rakkaitaan. En tiedä, olisiko minun pitänyt antaa osanottoni. Hän hymähti hymyillen joka tapauksessa ja siirsi katseensa terassini kynttilöihin. Oli hetki hiljaista, kun katsoimme niitä.
  "Kai sinä olet onnitellut isääsi tänään?" Hän kysyi. Vastasin että kyllä, joka vuosi mummoni järjestää kahvikutsut. Naapurin pappa hymyili taas ja sanoi, että se on todella hyvä. Hymyilin hänelle takaisin. Vaihdoimme vielä muutaman sanasen - hän oli onnellinen, sillä hänen poika vaimonsa ja lastensa kanssa oli käynyt iltapäivällä tuomassa isänpäiväkortin ja suklaarasian. Se sai myös minut todella, todella iloiseksi. Pappa sanoi sommitellen, että on kiitollinen, että hänellä on poika jolla on kaunis vaimo ja ihanat lapset, jotka käyvät aina juhlapyhinä hänen luonaan. Nyökkäsin ja sanoin, että se on kyllä todella tärkeää ja upeaa.


  Muistetaan isäämme, kun meillä on siihen mahdollisuus. Ehkä jokaisella ei ole parhaita välejä vanhempiinsa ja joku voi olla katkaissut välit heihin kokonaan - mutta minusta se on asia, jota täytyy ja saa vaalia. Oma isä on jotain todella arvokasta, vaikkei aina siltä tunnukaan. Kuka minulle olisi opettanut porakoneen käyttöä, jollei isäni? Entä kuka olisi opettanut ajamaan kesäisin ruohonleikkurilla ja skootterilla, jos ei isäni? Tai opettanut vaihtamaan sulakkeen sulakekaappiin?
  Minulla ja isälläni on paljon erimielisyyksiä emmekä ole läheskään aina rakkautta täynnä olevat isä ja tytär, mutta on hän silti todella tärkeä. En ole ehkä ollut tytär jota jokainen isä toivoisi, mutta uskon, että ihminen voi aina alkaa lämmittämään ja sopimaan välejä toiseen ihmiseen.
  Isä, rakastan sinua kyllä, vaikken olekaan sitä aina kertonut.

Loppumaton väsymys

  Tuntuu että vapaapäivät koostuu aina tästä:
  Nousen ylös kolmen jälkeen iltapäivällä, ja ihmettelen miksi ulkona on niin pimeää. Sitten muistan että on talvi ja aurinko on jo laskemassa hyvää vauhtia, ihailen tilannetta. Syön jotain, istun sohvalle ja avaan tietokoneen ja tv:n. Selaan turhia ohjelmia ja katson tietokoneelta kaikki oleellisimmat jutut, pyörin hetken We heart it -sivulla etsien kadonnutta motivaatiota ja keskityn selaamaan kaikki lukemani blogit läpi. Sitten avaan verhot ikkunan edestä ja arvioin vallitsevan säätilanteen, ja seisoskelen terassin ison ikkunan edessä Mindy sylissäni katsellen maisemia. Mindy nauttii, kun se saa sylissä istuessaan katsella ulos - saatamme seistä siinä pitemmänkin aikaa katsoen lintuja, ja parasta jos ohitse kulkee koira omistajansa kanssa. Sitten on tuon kissan nenänjälki ikkunassa.


  (Pahoitteluni kuvan erityisen huonosta laadusta, en tiedä mitä sille tapahtui).
  Niin, ja tämän jälkeen se aurinko todella onkin jo laskenut. Saatan tehdä jotain oikeaa ruokaa, tänään se oli kinkku-makaronilaatikkoa purjon kanssa. Sitten kirjoitan ehkä jotain, luen kirjaa, soitan pianoa tai kitaraa hetken tai katson jonkun elokuvan. Käyn suihkussa, ja sieltä tullessani keitän teetä, tai vuodenaikaan sopien glögiä, ja asetun peiton alle ottaen tietokoneen sänkyni viereen. Netflix sarjoja en oikeastaan katso sen kummemmin, mutta ainoat mitä todella olen katsonut, on Teen wolf ja Pretty little liars. Rakastan niitä! Ja varsinkin Pretty little liarsia tulee katsottua iltaisin, ainakin nyt talvella. En tiedä miksi.

  On aika hankala saada päiviin mahdutettua mitään, kun nukun niin pitkään. Enkä edes tiedä mistä johtuu, että menen nukkumaan puolenyön aikaan ja herään seuraavana iltana parhaillaan kuuden aikaan. Se on outoa. Voisin alkaa laittamaan herätyksen jokaiselle aamulle. Mutta kun väsyttää niin paljon! Eikä nukkuminen tunnu edes auttavan, vaikka nukkuisin joka yö yli 15h putkeen.


 

  Hearts,
  Niiu

11.11.2016

Yksiön muodonmuutos

  Sain tänään viimein paljon odottamani ikean paketit. Niitä oli kolme ja painoi parisataa kiloa. Mun oli tarkoitus saada ne vietyä kotiin pulkassa vetäen, mutta luovutin todetessani ettei kaikki paketit mahdukaan pulkkaan. Nyt kun on talvi, niin kaupassa käydessäni raahaan kauppakassit pulkalla kotiin. Kivempaa kuin niiden kantaminen pakkasessa. Joten soitin taksin ("moi, öö.. Mä tarviin taksin tänne r-kioskin pihalle.. Mulla on painavia pahvilaatikkoja täällä"). Tietysti toivoin taksikuskin olevan joku komea ja lihaksikas mies joka kantaisi kaikki paketit asuntooni asti, mutta valitettavasti hän taisi olla yli viidenkymmenen. Kantoi kuitenkin paketeista painavimmat, koska jätin ne hänelle sanoen "kanna sä noi" kun hän tarjosi apuaan. Hän ähelsi niitä vielä takakonttiin kun minä istuin jo etupenkillä turvavyön kanssa. Tunsin itseni aika tyhmäksi. Mutta respectit siitä, että taksikuskit nykyään todella auttavat tavaroiden kantamisessa ja avaavat auton oven. Hän jopa kantoi ne painavimmat paketit asuntoni ovelle ja heitti läppää kerrostalon pihassa olevista ikkunasysteemeistä (täällä vaihdetaan ikkunat jokaiseen asuntoon, ja etupiha on täynnä niitä laatikoita joissa on uudet ikkunat). Saimme puikkelehtia lumihangen läpi ja taksikuskilla meni lunta kenkiin ja selitin kovaan ääneen, että joku logiikka voisi olla ikkunoiden pihalle jättämisen kanssa, kun ei mahdu kulkemaan. Hän oli samaa mieltä, toivotti hyvät illan jatkot ja poistui paikalta. Jos taksikuskit ovat aina näin mukavia (muttei niin nuoria mitä olisin toivonut), voisin alkaa kulkemaan taksilla enemmänkin. Se oli jopa hauskaa.

  Saimme tapella kolmisen tuntia, että sain tilaamani huonekalut kasaan ystäväni avustuksella. Ostin sänkyni vierelle 'yöpöydän', tai hyllykön, vanhan yöpöydän tilalle sekä vaaterekin, uuden yövalon koska hajotin edellisen vaihtaessani lamppua, sekä muutaman kulhon ja lautasen. Multa puuttui vasara ja ruuvimeisseli, joten värkkäsimme ne kasaan ilman niitä. Hyllykön kasaaminen hieman epäonnistui, sillä yksi hyllyn osa ei mennyt pohjaan asti joten yhdestä kohti ei saatu sitä lainkaan ruuvattua kiinni - ihan tukeva se kyllä silti on. Tai tilannehan meni niin, että ystäväni miehenä kasasi kalusteet ja minä naisena seisoin lukemassa ohjeita ja neuvoen miten ruuvit kiinnitetään.





  Nyt asuntoni näyttää siis tälle parhaista kohdistaan! Päädyin siivoamaan sen kokonaan selkäkivustani huolimatta. Valokuville sängyn yläpuolella täytyy vielä tehdä jotain, koska ne näyttää sille, että ne olisi vain ripoteltu seinälle toivoen niiden näyttävän hyvälle - muttei ne näytä. Sen sijaan peilin vieressä olevat mustavalkoiset kuvat on aika kivoja. Mitä mieltä te olette? Ja pöytäliinan voisi tietysti silittää.
   Illan olen vain katsellut Gravity -elokuvaa ja selaillut uusinta Harry Potter kirjaa, Kirottu lapsi. Se vaikuttaa jännälle, vaikka vähän hämääkin se ettei siinä ole tavallaan tarinaa lainkaan, vaan koko kirja on kirjoitettu vuoropuhein. En oikeastaan ollut tietoinen asiasta ennen kuin kirjan ostin, koska ikuisena Harry Potterin rakastajana se nyt vaan oli pakko saada.


ONKO JOKU JO EHTINYT LUKEA TUON KIRJAN?

  Jenni

Alkuhenkäys

  Moikka! On oikeasti jännää taas pitkästä aikaa tarttua antaumuksella blogiin ja yrittää kirjoittaa jotain enemmän tai vähemmän järkevää ja luennollista. 

  Mun nimi on Jenni ja olen 18 vuotias. Kaveripiirissä mua kutsutaan Niiuksi, ja se nimi tulee luultavasti julki myös täällä. Asun Keski-Suomessa yksin kissani Mindyn kanssa, ja opiskelen ensimmäistä vuotta eläintenhoitajaksi (opinnot alkoivat elokuussa jolloin muutin tähän pieneen asuntooni).

  Olen kirjoittanut blogia lähes koko ikäni - siis niin kauan kun tietokoneen näppäimet on pysynyt hallussa. 10 vuotiaana kirjoitin ahkerasti monta kertaa päivässä blogia, jonka ulkoasu oli enemmän kuin tyylikäs ja nimi koostui lempinimestä Jenska. Tekstit täyttyivät hevosilla, ihmeellisen lapsiangsti -vaiheen paineilusta, ruoanlaitosta, Pollux-hevoskerhon kirjoista ja tavaroista, lopulta ensimmäisistä kirosanoista ja elämä on paskaa -asenteesta. 16 vuotiaana otin siitä hieman taukoa, ja nyt ajattelin aloittaa bloggaamisen oikeasti uudelleen! Joku saattaa muistaakin minut joidenkin blogien tai edellisen blogini puolelta. Tässä välissä olen kirjoittanut päiväkirjoja kantaen niitä mukana jopa kaupassa, kirjoittanut kuulumisia opettajille romaanien muodossa ja värkännyt omia juttuja vähän sinne tänne. Kirjoittaminen on mulle elämäntapa, joka auttaa käsittelemään tunteita, joita useasti on turhankin paljon.


  Harrastan virallisesti vain pianon soittoa ja säveltämistä sekä laulamista. Soitan pianon lisäksi myös hieman kitaraa. Rakastan kaikin puolin klassista musiikkia sekä sen ohella akustista ja countrya. Näiden lisäksi luonto, eläimet, meret, lukeminen, sisustaminen, uiminen, sitaattien kerääminen leikekirjaan ja sekä valokuvaus on lähellä sydäntäni.
  Ja niin. Mun elämä ei todellakaan pyöri vain eläinten, luonnon, kirjoittamisen, musiikin ja muumisitaattien kanssa - siinä mukana on myös rakkausdraamat, opiskelu, mieltä kalvava menneisyys jota tällä hetkellä yritän prosessoida pois alta, laskujen maksaminen, vihollisuus tiskien kanssa, itsenäinen englannin opiskelu joka ei suju sekä elämä tuon puolivuotiaan turhankin vilkkaan kissani kanssa.

  Blogini tulee pyörimään koko elämäni ympärillä, perehtyen siihen mitä on olla minä, itsenäistymistä yrittävä nuori joka omaa ei niin tavallisen elämän. Elämä, joka on ollut yhtä pyörremyrskyä ja tulee olemaankin.
  Jos haluaa liittyä lukijaksi, se kohta löytyy ihan blogin alaosasta (siellä on myös hehkeä
spotifypalkki josta näkee kaikista ihanimmat kappaleet ikinä).

  Olisi kivaa jos edes joku alkaisi lukemaan blogiani, vaikka kirjoitankin myös ihan terapeuttisesti omaksi ilokseni.

MILTÄ BLOGIN ULKOASU NÄYTTÄÄ SUN SILMÄÄN?

  Jenni