31.12.2016

Läheisriippuvuus: pelastetaan maailma

  Ihmiset luokittelevat läheisriippuvaisen ihmisen usein ärsyttäväksi, matelevaksi, joka ei vaan handlaa elämistä itsessään. Sanotaan että toi ei osaa päästää irti, se jää roikkumaan ihmisiin, varokaa, kiertäkää se kaukaa! Todellisuus on se, ettei ihmiset tiedä läheisriippuvaisuudesta juuri mitään. Heillä on vain ennakkokäsityksiä nimen perusteella: läheisriippuvainen on ihminen, joka on riippuvainen läheisistään. Sitten puhutaan, ja läheisriippuvaisuudesta leviää aivan omanlaisensa tarina.
  Ei se oikeasti ole vain sitä, vaikka läheltä meneekin. Se on monipuolinen asia, ominaisuus ja kokonaisuus, johon liittyy todella paljon erilaisia seikkoja. Haluan kertoa teille niistä seikoista - siitä, mitä läheisriippuvaisuus todella on.
  Olen läheisriippuvainen - ja sen puolesta käynyt juttelemassa siellä täällä ja kirjoittanut psykologeille pitkiä tunneskaaloja. Olen koonnut ihmissuhteita, mutta olen myös hajottanut niitä ja kärsinyt sen vuoksi. Olen ollut avuksi, myös haitaksi, sekä välillä pelkkä turhake joka roikkuu kannoilla. Läheisriippuvaisena kaikessa yksinkertaisuudessaan minun on hankala päästää irti.
  Läheisriippuvaisuus alkaa usein nuoressa iässä tapahtuessa jotain normaalista poikkeavaa, joka vaikuttaa ihmissuhteisiin. Minulla se alkoi jo pienenä, kun olin syrjitty, halveksittu, kiusattu, petetty, hyväksi käytetty ja itsetuntoni oli romutettu. Perheessäni tapahtui paljon, ja sain liikaa vastuuta ikäisekseni. Olin osastolla lopen uupuneena, mutten sielläkään voinut olla stressaamatta sitä, selvitäänkö kotona ilman minua kaiken tapahtuneen jälkeen. Siitä puhuttiin, vanhemmat tulivat käymään osastolla ja puhuttiin vielä vähän lisää - korostaen sitä, että 10 vuotiaalla on liian raskas taakka kannettavanaan. 10 vuotiaan ei kuuluisi olla se, joka luulee huolehtivansa yksin perheen hyvinvoinnista. Ei minun olisi tarvinnut olla se kovin stressaaja ja huolenkantaja, mutta pelkäsin. Pelkäsin, että menetän kaiken, jos en pidä kiinni ja 'vahdi' sitä että kotona asiat hoituvat ilman auttavaa kättäni. Joten pidin kiinni, kovaa pidinkin.
  Vuosien mittaan asia otettiin esille useasti sanoin "sinun ei tarvitse olla se joka pitää kaiken kasassa", "sinun ei pitäisi olla se joka kantaa kaiken vastuun". Mutta olin juuri se, joka piti kaiken kasassa ja kantoi vastuun muista ihmisistä, ja ajatukseni siitä vain syveni. Yläasteella otin taakakseni muiden ihmisten syntejä syviä, kuuntelin huolia omaan väsymykseeni asti ja annoin tukea vaikken olisi jaksanut. Jos joku sanoi tappavansa itsensä, käsittelin sen asian hänen puolestaan. Etsin autettavia, ihmisiä joita voisi tukea näyttääkseni heille, etteivät he ole yksin. Halusin varmistaa, ettei kukaan tule kokemaan sitä yksinäisyyttä ja hylätyksi jäämistä mitä minä olen kokenut, ja että jokainen ihminen tietäisi, että aina on ainakin yksi kenen luokse mennä. Halusin, että kaikki voisivat hyvin ja lopulta sanoisivat että "kiitos, kun olit tukena". Lopulta asia vähän luiskahti käsistäni, ja olin yhtäkkiä se, joka yksin piteli maapalloa käsissään ja yritti suojella jokaista ihmistä sen vaaroilta.
  Voitte ehkä kuvitella, ettei siitä tullut mitään. Lopulta romahdin lukion ensimmäisellä, olin niin väsynyt ja lopen uupunut pitämään kaikkea kasassa. Silti kielsin avun ottamisen vastaan, sillä pelkäsin taas, että menetän kaiken. Se että ottaisin apua vastaan, oli järkyttävä ajatus. Kaikki kysyivät, miksi? Miksi et voi ottaa apua ja mennä nyt itse juttelemaan muiden auttamisen sijasta? Ja minä vastasin:
  "Jos otan apua vastaan, olen heikko. En saa olla heikko. Minun pitää olla vahva. Minun täytyy pitää kaikki kasassa ja järjestyksessä. Ei minulla ole aikaa olla heikko. Heikkous on minulle sama asia kuin sairaus, ja sen parantaa yritys olla jälleen vahva."
  "Onko se heikkoutta, jos ottaa apua vastaan?"
  "Ei muiden ihmisten kohdalla. Mutta jos minusta on kyse, niin joo, on se heikkoutta."
  Asiahan ei mene noin, ja tiedostin sen itsekin. Minulla oli kaksi ajattelutyyliä: toinen oli järki, toinen oli läheisriippuvaisuus. Pidin jälkimmäisestä kiinni, koska pelkäsin irtaantua ja päästää irti. Entä jos päästän irti, ja menetän aivan kaiken, mitä minulla on? Entä jos vahingoitan toista ihmistä päästäessäni irti? Kahden ajattelutavan väliä samassa ihmisessä voi verrata siihen, kun syömishäiriöinen tuskailee, syökö hän vai ei. Kuunteleeko hän järkeä vai syömishäiriötä?
  Lupailin aina että joo, hankin apua, viimeistään jos tämä ei mene ohi ja näin - hetken mä vielä selviän. Varasin psykologiajan, ja peruin sen. Peruin monta aikaa, koska ajattelin että en mä mitään apua tarvitsekaan, itse mä pärjään. Fakta kuitenkin on se, että läheisriippuvuudesta on hyvin hankala päästää itse irti. Se on vuosien toipumisprosessi, jos se on näinkin vahvana seuralaisena.


  Läheisriippuvaisuus on suojautumiskeino välttää hylätyksi tuleminen. Jos läheisriippuvainen ei saa ihmissuhteita pysymään kasassa, hänen elämänsä tuntuu romahtavan. Sen takia hän tekee mitä tahansa, jotta ihmissuhde pysyisi kasassa - vaikka se olisikin huono ja hajottaisi kumpaakin osapuolta. Hän ei vain uskalla eikä osaa päästää irti, koska vaarana on se tunnettu yksinjääminen. Vaikka hän olisi väkivaltaisessa parisuhteessa, ei hän lähde siitä koska ei usko ansaitsevansa parempaa tai että kukaan olisi kiinnostunut hänestä tämän ihmissuhteen jälkeen - tässä tulee reaktio suojautua yksinjäämiseltä, ja hän sinnittelee väkivallan keskellä. Hän ajattelee, että ansaitsee sen eikä hänelle ole tarjolla mitään muuta - onhan hänelle elintärkeää olla rakastettu ja arvostettu.
  Samoin tapahtuu, jos parisuhde on hajoamispisteessä. Läheisriippuvainen pitää hänestä henkensä uhalla kiinni, roikkuu eikä uskalla päästää irti, vaikka toinen olisi löytänyt uuden suhteen. Hän ei halua elää yksin. Vaikka suhde olisi loppunut aikoja sitten, hän kehittelee kuukausienkin jälkeen vielä suunnitelmia joilla ottaa uudelleen häneen yhteyttä. Samalla hän saattaa vanhaa havitellessaan etsiä muita yhdenillan juttuja ja vuorokauden kestäviä suhteita lievittääkseen pahaa oloaan ja ikävää. Kun joku pitää hetkenkin hyvänä, arvostaa ja sanoo kauniiksi edes vaikka sen yhden illan ajan, se tuntuu hetkeksi korjaavan kaikki palaset yhteen. Sitten kun päivän suhde on ohi, olo on vieläkin kurjempi ja yksinäisyys loistossaan, ja hän rikkoo sillä itseään entistäkin enemmän. Pahasti läheisriippuvaisen ihmisen on mahdoton olla yksin, ja siksi hän etsii huonojakin ihmissuhteita lievittämään sitä.


  Millainen läheisriippuvainen ihminen on kokonaisuudessaan?
  Läheisriippuvainen ihminen haluaa olla toisen ihmisen tukena silloinkin, kun ei itse jaksa ja on romahtamispisteessä. Hän kuluttaa itsensä loppuun huolehtimalla muista. Ihmissuhteissa hän on se, joka yrittää hallita kaiken. Kun hän saa auttaa, tukea ja lohduttaa sekä keksiä ratkaisuja, hän tuntee itsensä hyväksytyksi ja niin arvokkaaksi. Ilman sitä oloa hän tuntee olevansa epätäydellinen ja huono. Usein läheisriippuvainen juurikin keskittyy vain toisten ongelmiin ja auttamiseen, huomaamatta tarvitsevansa itsekin jutteluapua, ja samalla hän kieltää täysin oman avuntarpeensa. Hän kiinnittyy myös asioihin, jotka eivät edes kuulu hänelle. 
  Läheisriippuvainen haluaa olla mieliksi muille. Hän vaihtaa mielipidettään ollakseen yhtä mieltä muiden kanssa, ettei kukaan loukkaannu. Tässä tapauksessa hän kokee ettei hänen omilla mielipiteillään ole merkitystä. Hän ahdistuu jos toista ahdistaa ja on surullinen jos toinen on surullinen. Siksi on tärkeää olla läsnä, jotta mielialat pysyvät jotakuinkin hyvänä. Kuitenkin täytyy muistaa, että empatia on normaali asia - mutta kun mukaan liittyy läheisriippuvaisuus, se ylittää usein kohtuuden rajan. Kohtuuden raja menee siinä, kun läheisriippuvainen luulee tietävänsä toisen elämän ja tarpeet paremmin kuin toinen itse, ja haluaa olla se, joka antaa neuvot.
  Olen sellainen, jolla on ylisuuret tuntosarvet aistimaan mielialoja ja tilannekuvioita. Useasti käy niin, että tullessani huoneeseen diagnosoin heti että joku on pielessä, vaikka kaikki olisi oikeasti muiden mielestä hyvin. Koska luulen olevani vastuussa läheisistäni, toivon että heillä on kaikki hyvin, ja teen sen eteen kaikkeni. Reagoin vahvasti ihmisten tunnetiloihin - jos joku on ärtynyt, huomaan sen heti ja huolestun. Elämäni romahtaa sekunneissa, jos en heti keksi ratkaisua miten tilanne saadaan hallintaan. Ja kun toisen mielialaan ei voi vaikuttaa, muutun hysteerisen nauravaiseksi ja ylipirteäksi yrittäessäni piristää häntä. Saatan tarjota hänelle jotain omaani, ja tehdä mitä vain jotta saisin tilanteen paremmaksi. Kun se ei toimi, vetäydyn nurkkaan itkemään ja manaamaan sitä, että olen maailman surkein ihminen. Päinvastoin on siinä, jos toinen on iloinen ja minä surullinen: muutun silmissä iloiseksi, etten vain saa häntä surulliseksi. Teen kaikkeni jotta saan pidettyä tilanteen yllä. Kun se romahtaa johonkin, olen taas surkein.
  Yksinäisyyden pelko pitää minut kiinni kaikenlaisissa suhteissa. Olen todella herkkä kritiikille, ja tunnen jatkuvasti olevani riittämätön. 
  Erityisherkkyys ja läheisriippuvaisuus kulkevat usein, ainakin minulla, käsi kädessä. Kummassakin on joitain samoja piirteitä. Olen vähän kumpaakin. En yritä irtaantua erityisherkkyydestä koska sitä vain olen - mutta aion päästä yli läheisriippuvuudesta käyttäen erityisherkkyyttä voimavarana. 

  Jenni

25.12.2016

Christmas tag

  Otin haasteen vastaan Big mamas home blogista, ja hänen upea Christmas tag -teksti on tässä. Käykää ihmeessä lukemassa sekin :)

  On joulun aika, mitä luet?
  Tällä hetkellä minulla on kesken uusin Harry Potter, Kirottu lapsi. Yksi hyvä jouluinen kirja on ollut lapsesta asti myös Jean Littlen Lumitähtien tanssi.

  Suosikki joululeffa?
  Ehdottomasti Joulutarina, sekä tietysti kaikki piirretyt perinteiset kuten Aku Ankat ja Mikki Hiiret ja Niko Lentäjänpoika. Ja Petteri Punakuono & kadonneiden lelujen salaisuus! Ai että.

  Missä vietät mieluiten juhlapyhät?
  Kotona perheen luona. Oman perheen lisäksi paikalle tulee lähes aina isäni vanhemmat.

  Lempi joululaulu?
  Suvi Teräsniska: Varpunen jouluaamuna 
  Pentatonix: Mary did you know?
  Tarja Turunen: Walking in the air
  O Holy night Tällä on monia hyviä esittäjiä, kuten Saara Aalto ja Juha Tapio.
  Suvi Teräsniska: Taivas sylissäni

  Milloin avaatte lahjat?
  Aattoiltana n. 16-18 välillä.

  Osaatko nimetä kaikki joulupukin porot?
  Muistan vaan Petteri Punakuonon :D

  Mitä joulun traditiota odotat eniten tänä jouluna?
  Odotettua oli se jouluaamu, kun isä on ulkona savustamassa lohta ja tv:stä tulee kaikkea kivaa.

  Oikea vai tekokuusi?
  Oikea. Tekokuusessa ei ole kuusen tuoksua (eikä sitä ihanaa neulasten tippumista). 


  Kaikkien aikojen suosikkisi jouluherkuista?
  Valkosuklaa glögikakku, sekä talvi konvehdit sekä symphony suklaarasia. Jouluruoista rakastan eniten mummon tekemää porkkanalaatikkoa, savulohta ja vastakypsytettyä kinkkua.

  Onko lahjojen antaminen vai saaminen parempaa?
  Pienenä se oli aina niiden saaminen - joululahjalista oli parin metrin pituinen ja olin surullinen jos sain vähemmän lahjoja kuin muut. Niiden antaminen oli syvältä. Nykyään joululahjalistani, jonka äiti aina pyytää tekemään, sisältää muutaman pienen jutun. Tänä vuonna toivoin eniten puurokattilaa ja puurokauhaa, Cherry in the air -hajuvettä sekä villasukkia. Oli tosi kivaa eilen avata hissukseen muutamaa pientä pakettia jotka olin saanut, teippi kerrallaan. Olin saanut koko perheestä vähiten lahjoja mutta avasin niitä niin ajatuksella. Mutta myös lahjojen antaminen oli huippua; rakastan pohtia sitä, mitä ostan pikkusiskolle, mitä kaksossisko saa, entä paras ystäväni. Parhaan ystäväni lahjan tein itse, ja oli aivan mahtavaa kun hän avasi sen ja itki sen nähdessään. Kun ostamani takki mahtui täydellisesti äidille ja näytti hyvälle hänen päällään, kaksossisko sai haluamansa kynät ja pikkusisko piti portugalin kielisestä kirjastaan. Eli sanon, että kummatkin on yhtä hyviä.

  Oudoin saamasi lahja?
  Niskatyyny, siis sellainen jota käytetään autossa matkustaessa. Sain sen viime vuonna, ja se on yhä paketissaan. En oikeasti tiedä mitä teen sillä, mutten tohdi heittää poiskaan.

  Millainen lahjojen paketoija olet?
  Paketoin lahjat antaumuksella (siis yleensä). Rakastan valkoista lahjapaperia, hopeaa nauhaa ja kauniita nimikortteja. Yleensä panostan joululahjoihin ja niiden paketoimiseen.

  Miltä perinteinen joulupaitasi näyttää?
  Jouluna on kiva pitää villapaitaa tai villatakkia päällä, tärkeintä, että se on lämmin ja pehmeä.

  Ihanin joulumuistosi lapsuudesta?
  Vuoden 2005 joulu oli mielettömän ihana, ja haaveilen siitä aina salaa. Eli se. Voi olla, että ennen uutta vuotta kirjoitan siitä tänne!

  Oletko koskaan tehnyt tehnyt piparkakkutaloa?
  Joka vuosi tähän mennessä! Ostamme tosin aina kaupasta sen valmiin piparkakkutalo pohjan, ja koristelemme sen.

  Suosikki puuhasi joululomalla? 
  Rentoutuminen, ja tykkään käydä ulkona, mikäli on lunta. Elokuvien katsominen siskojen kanssa, sekä mm. pipareiden ja joulutorttujen tekeminen.

  On jouluaatto, mitä lasissasi on?
  Vuoroin glögiä ja jouluomena limsaa.

  Jos voisit antaa ainoastaan yhden lahjan, kuka sen saisi?
  Nuorin pikkusiskoni.

  Mitkä värit tekevät joulusi?
  Valkoinen, hopea ja punainen.

  Mistä jouluperinteistä et pidä?
  En tykkää joulupukki perinteestä sen kummemmin, enkä tykkää yhdistää alkoholia jouluun.

  Oletko viettänyt joulua muualla kuin kotimaassasi?
   En, mutta haluaisin viettää sen joskus Alaskassa tai muualla hyvin talvisessa ja kylmässä maassa.

  On jouluaterian aika, mitä lautasellasi on?
  Lohta, kraavilohta, kinkkua, porkkanalaatikkoa, maksalaatikkoa, kermaperunoita ja punajuurisalaattia.


  Valkoiset vai värikkäät jouluvalot?
  Valkoiset. Inhoan värikkäitä, varsinkin sellaisia välkkyviä ja monivärisiä.

  Kummasta pidät enemmän, jouluaatosta vai joulupäivästä?
  Kummastakin. Jouluaatto on ehkä stressaavampi, vasta joulupäivänä osaan ottaa rennommin ja nauttia.

  Kerrottehan jos kopioitte tämän ja teette oman, niin saan käydä lukemassa! Ihanaa joulupäivän iltaa! :)
  Jenni

20.12.2016

Santa Claus, what I hope for this Christmas...

  • Puurokattila | Sellainen, jossa voin tehdä riisipuuroa pelkäämättä että se palaa pohjaan. Koska minulla on vain pikkukattila.
  • Äsköiseen liittyen Puurokauha | Jolla voin ottaa puuroa siitä puurokattilasta. Ei minulla mitään kauhoja ole!
  • Vedenkeitin | Mulla on vain sellainen huutava kattilan tapainen juttu.

  • Cherry in the air -hajuvesi | Se tuoksuu vain niiiin hyvälle, mutta on omalle rahapussille liian kallis. Nykyinen vaniljan tuoksuinen hajuveteni lähenee loppuaan, joten tuo voisi olla se uusi.
  • Kynttilöitä | Niitä ei vain ole liikaa. Varsinkin kahvin tuoksuiset kynttilät! Oiii.
  Yöpuku | Näitä tarvitsee aina.
  Disneyn klassikot | Näin 18 vuotiaana sain ajatuksen, että voi kuinka mahtavaa olisi saada kaikki Disneyn 50 klassikkoa kasaan! Joten, Joulupukki... Pocahontas, Lumikki ja seitsemän kääpiötä, 101 dalmatialaista, Bernand ja Bianca,.!
  • If I stay | Tämän haluaisin dvd:nä, vaikka se netflixissä onkin. If I stay on elokuva, jota rakastan yli kaiken. Mitä jos netflix ei joku päivä toimikaan? En pääsisi siitä ikinä yli. Tuo elokuva on elämänohjeeni ja motivaationi.
  • Villasukat | Koska niitä ei ikinä ole liikaa! Samoin lämpöiset lapaset voisi olla ihan kiva juttu. Ja tuubihuivi.

  • Rahaa kuntosalikorttiin
  Muumiastioita
  Paradise -suklaarasia ja talvikonvehteja

  MITÄ TE TOIVOTTE LAHJAKSI?

14.12.2016

En mä pelkää

 
Sinä vaikka et ole täydellinen 
en ole minäkään Jumalan kaltainen
 
 Ole vahva tai ihminen heikko
silti minä en pelkää sua 

Sinä leijua saat 
kunhan jalkasi koskevat joskus 
pintaan maan 
 
Minä rauhoittelen 
jos sun aaltosi kohoaa yli äyräiden
 
 Ole sellainen niin kuin sä tahdot 
sillä minä en pelkää sua
 
  Voihan jösses. Olen tänään soittanut puheluita, tehnyt tyhmiä ja hyviä sopimuksia (sopimusten teko ei ole mun juttu), allekirjoittanut juttuja ja vaikka mitä. Tiedättekö, se varmistui tänään kokonaan ja nyt kaikki asiat on täysin hanskassa. Ja hoidin kaiken päivässä loppuun! Eli lyhyesti sanoen, sovin että tästä asunnosta lopetetaan sähköt 3.1. Ja että uudessa asunnossa aloittaa uusi sähkösopimus 1.1. Otin uuteen asuntoon asuntovakuuden tms. Laitoin sinne myös netin. Maksoin kuukauden saunavuoron. Soitin vuokraisännälle, opkk:lle ja uudelleen vuokraisännälle, ja sitten vuokraisäntä soitti minulle. Saan majailla täällä tammikuun loppuun asti, eli on koko tammikuu aikaa muuttaa. Jep! Sitten kun saan vielä joskus avaimet palautettua ja uuden asunnon avaimet ja kamat kasaan niin sitten olen ready kaikkeen uuteen. Aika jännää. En tiennyt että asunnosta toiseen muuttaminen on näin stressaavaa. Kokemus tämäkin - en kyllä ihan heti ota hommaa uudestaan. Soittaminen lähes vieraalle ihmiselle on jotain kauheaa! Parasta kyllä oli, kun vuokraisäntä -ja emäntä päätti tulla takaoven kautta käymään, kun minä istuin yöpaidassa sohvalla juomassa teetä, ja lattialla oli vaatteita rintaliiveistä housuihin ja toppatakkiin. Keittiö oli yksi kaaos. Silleen, että joo, tervetuloa vain ja olkaa kuin kotonanne. Ihanaa kun tulitte käymään. 

  Menen huomenna taas verikokeisiin, jotta saadaan tietää että onko 147 tulehdusarvot ja muut lähtenyt laskuun. Toivottavasti on. Sitten alkaa selkäkivun oikea selvittely, johon toivottavasti saadaan jotain järkeä. Sitten menen kouluun, ja loppuillan siivoan. Perjantaina pikkusiskoni tulee yöksi sunnuntaihin asti. 

  Enää alle viikko jouluun! Näkyillään ♥
  Jenni

12.12.2016

Nettitreffit: mies joka ei vain miellyttänyt



  Suurimmalla osalla on niitä miellyttäviä sekä epämiellyttäviä nettitreffi kokemuksia, jotka päättyivät hyvin tai huonosti, tai enemmän mielenkiintoisesti. Ja sitten on niitä tarinoita jotka päättyivät onnellisesti, sitä kun ei koskaan tiedä. Minulla niitä tarinoita on laidasta laitaan hyvässä ja huonossa koko nuoruuden ajalta, ja tämä on huonoimmasta päästä. Oikeastaan häpeän koko tapahtunutta yli kaiken, ja samalla muistelen sitä nauraen. En vain pääse yli.

  Koko juttu alkoi sellaiselta nettisivulta kun Kuvake.net. En oikeastaan tiedä mitä tein siellä - ehkä etsin epätoivoisesti miestä tai pyörin muuten vain. Minulla ei ollut siellä edes kunnollista kuvaa, saatika esittelytekstiä. Eli kunhan olin. Mies, joka otti minuun yhteyttä epämääräisellä viestillä, oli ehkä 19 tai 20 vuotias (minä olin silloin 16). Viesti oli jotakuinkin tälläinen; "Moi. Mitä kuuluu?" Ensimmäinen reaktioni oli lähinnä että jaa, ja vastasin että hyväähän tässä, ei ihmeitä. Valitettavasti katsoessani hänen kuvaansa pohdin, että hän ei juurikaan vastaa unelma poikaystävä -koodia, ei oikeastaan lainkaan vaan on vastoin kaikille haaveilleni. Mutta koska se ei ole pääpointti, sivutin asian kokonaan. Jatkoimme juttelua mitä oudoimmista asioista - hän oli varsin puhelias ja innokas tapaus. Lopulta noin viikon tuntemisen jälkeen hän uskaltautui kysymään haluaisinko tavata! En oikeasti ollut suunnitellut asian menevän niin, mutta sanoin että joo, mikäs siinä mutta että elokuviin ei mennä. Ei ollut suurta hinkua päästä istumaan tämän viereen moneksi tunniksi ylhäiseen hiljaisuuteen. Tässä vaiheessa oli tullut varsinaisen selväksi, että hän etsii itselleen tyttöystävää ja on vakavissaan asian ja tapaamisemme suhteen, joten en tohtinut kieltäytyä ja olla ottamatta tilaisuutta vastaan, joten sovimme tapaamisen jo seuraavalle päivälle. Ajattelimme mennä keskustaan kahville.
  Yleensä kärsin järkyttävää vaatekriisiä, ja niin nytkin. Illan myötä olin levittänyt koko vaatekaappini lattialle ja lopulta todennut ottavani kaikista yksinkertaisimmat vaatteet - eli farkut ja mustan pitkähihaisen. Hiukset pitäisin auki ja meikki olisi neutraali. Tässä vaiheessa olin melkein innoissani, ja vatsanpohjassa oli se vanha tuttu tunne, perhosia vatsassa. 
  Koulun jälkeen matkustin bussilla keskustaan. Ostin itsekseni omenamehua ja join sitä seinään nojaten ja ajatellen, että joko minä olen aikasessa tai hän myöhässä. Ja myöhässä hän olikin. Nojailin seinään vielä puolentunnin päästä sovitusta ajasta, kun hän hölkkäsi paikalle tyylikkäästi pukeutuneena, halasi ja sanoi että sori, oon myöhässä. Tokaisin jotain, että ihanks tosi, kello on jo puoli kolme! Sitten sain kuulla pitkät stoorit puhjenneesta pyöränkumista ja autoteistä kävellessämme edestakaisin. Lopulta hän sanoi että mennään Mummon pullapuotiin, hän tarjoaa kahvit.
  Kassalla en osannut ottaa sitä kahvia, ja räpläsin sitä kahvikonetta kunnes hän kysyi, tarvitsenko apua. Vastasin että en mä tarvii, ja samassa onnistuin saamaan mukiini kaakaota kahvin sijasta. Joten mies joutui maksamaan 20 centtiä enemmän jotta sain pitää tuon kaakaon. Se oli ihan okei, koska en juo kahvia. En vain uskaltanut mainita asiasta, kun hän niin tohkeissaan oli kahville menossa. Kävelimme erääseen pyöreään pöytään istumaan. Selitin turhan äänekkäästi kuinka olin saanut kaakaoni pöytään ihan ongelmitta, sillä hän oli loiskuttanut kahvia kahvilautaselle kävellessään pöytään. Sitten se tuli: kyllähän sitä kahvitkin loiskuu noin nätin tytön seurassa. Valitettavasti taas sanon, että se oli iskurepliikki joka ei minuun tehonnut. En edes pidä kahvista. Hymyilin ja ajattelin että voi luoja mitä mä teen täällä! Ja sitten alkoi se pahin juttu. Selittäminen. Hän oli ollut töissä kyseisessä pullapuodissa, ja päätti kertoa minulle tästä kokemuksesta aivan kaiken. Hän puhui tylsistä asiakkaista, aamukahveista, kattiloiden pesemisestä, jostain mummelista joka etsi aina häntä myymään teetä aamuisin, lusikoista, siitä miten silmät vuotaa sipulia kuoriessa ja vaikka mitä. Tosiasiassa en kuunnellut puoliakaan, vaan ajattelin ihan omiani. Sekoitin kaakaotani ihan tylsistymiseen asti, ja havahduin lopulta siihen että olin sekoittanut sen kylmäksi. Ja miehen tarina vain jatkui. Nojailin kämmeniini typerän hymyn kanssa ja yritin saada aikaa kulumaan. Mies naureskeli itsekseen ja jatkoi aina vaan; "sitten minä sanoin... Päätin että näin on paras tehdä... Tiedätkö mitä sitten tapahtui? No sitten minä...". En oikeasti saanut puhevuoroa kertaakaan. Lopulta vain kommentoin, että "njaa. Mun mielestä kattiloiden peseminen on ihan kivaa." Vaikkei edes ole. Muistan sen ikuisesti, sillä sitten hän alkoi selittämään parhaimmista tiskaustavoista. Se oli ehkä elämäni pisin puolituntinen.
  Lopulta kehittelin jotain, jolla pääsisin pois tilanteesta. Katsoin puhelinta ja kesken hänen lauseensa lavastettuna huudahdin: "oh no äiti venaa mua jo parkkiksella, mun täytyy mennä!" Nousin kiireesti ylös vetäen toppatakkia päälle ja höpötin vain että nyt täytyy lähteä, sori. Hän istui törppönä ja hörppi kahviaan ilmeisen loukkaantuneena siitä että keskeytin. Ojensin käteni hänelle kätelläkseni ja sanoin: "oli oikein mukava tavata." Sitten pakenin paikalta, ja hän jäi juomaan kahviaan.

  Oikeastihan äiti oli tulossa hakemaan minua vasta viiden aikoihin, ja kello oli vasta vähän yli kolme. Kävelin toiselle puolelle kaupunkia ostamaan pirtelöä, ja pohdin tilannetta. Kieltämättä tunsin itseni aika törkeäksi, mutta, niin. Tilasin pirtelöni ja istuin juomaan sitä keskuspuiston penkille samalla ihaillen maisemia. Meni vartti, ja tuo kyseinen mies pöllähti taakseni. Eikö sun pitänyt olla äitisi luona? Nousin penkiltä ylös ja sanoin että äiti on kaupassa ja tässä häntä odottelen. Sitten mies lähti.
  ... Ja sitten meni tunti ja hän laittoi viestin: "olisi kiva nähdä joskus uudestaan :)" Kyllä olin otettu, siitä etten ollut vaikuttanut aivan törpöltä. Huh heijaa.

  Lopulta kävelin Jyväskylän satamaan katsomaan pimeässä loistavia valoja, ja mietin, että ehkä sittenkin voisin elää elämäni ihan yksin, ja naureskellen päätin etten enää ikinä halua tavata miehiä.

Ps. En oikeasti ole ihan näin kylmäsydäminen miltä kuulostan.

11.12.2016

Kolme viikkoa aikaa

  Marssin eilen Jyväskyn keskustassa ympyrää, juoksin bussiin, kihisin punaisissa valoissa jotka eivät vaihtuneet, annoin euron punaiselle ristille vaateostoksen mukana, kiersin jouluhyllyjä ja ostin joululahjoja. Todellakin ärsyttävintä on se, kun on kiire jonnekin ja sitten bussimatka kaksinkertaistuu punaisten liikennevalojen myötä. Ei täällä päin mitään liikennevaloja ole, saatika punaisia sellaisia! Liikennettä on niin vähän, että valotkin ovat vallan vihreällä. 
  Lopulta saavuin asuntonäyttö paikalle vartin myöhässä. Hups. Ei ehkä paras aloitus asuntokaupalle. 
  Kierrettyämme asunnon läpi häkkivarastoa ja saunaa myöten tulin siihen tulokseen, että vuokraan sen vuokran suuruudesta huolimatta. Eli lyhyesti, muutan 1. tammikuuta!
  Kaikki on tapahtunut todella nopeasti enkä hetki sitten olisi uskonut, että minulla on muutto jo kolmen viikon päästä. Voi stressi. Onneksi pakkaamisessa ei toivottavasti mene kauaa ja ehdin hyvin saamaan kaiken valmiiksi. Aion tehdä suunnitelman sille, mitä pakkaan nyt ja mitkä vasta 31.12. Pahvilaatikoita sain nään kahdeksan kappaletta, joten voisin startata pakkaamisen vaikka heti. Onneksi pikkusiskoni tulee ensiviikonloppuna auttamaan.
 
  Uusi asunto on ehkä hieman pienemmän oloinen kuin tämä nykyinen, koska se on muotoiltu hassusti (jos vessa olisi pienempi, niin mm. Olohuoneessa voisi olla enemmän tilaa), vaikka siinä onkin kuusi neliötä enemmän. Se on tavallaan kaksio, tavallaan ei, sillä olohuone ja makuuhuone on erotettu toisistaan liukuovella. Kun astuu eteiseen, niin käytävä jatkuu sekä eteenpäin olohuoneeseen sekä oikealle pieneen eteistilaan ja vessaan, vasemmalla puolella on kaapisto ja oikealla seinällä naulakko. Vessa on tosiaan iso, ja suihkutila on kivasti suihkuverhotangon takana. Vessa tosiaan voisi olla pienempikin, mutta ihan kiva se on noin. Olohuone löytyy kun ulko-ovelta kävellään suoraan.
 Keittiö on osa olohuonetta, ja itse se keittiöosa on todella pieni - siinä on tiskiallastaso, yksi työtaso, hella ja jääkaappipakastin. Lisäksi en pidä sen värityksestä - aion kysyä voiko sen maalata valkoiseksi. Mutta olohuone itsessään on kyllä kiva, ja siihen mahtuu hyvin tv-taso ja sohva. Siitä lähtee myös ovi viidennen kerroksen parvekkeelle, josta on hieno näköala (aion asentaa sohvan niin, että näen hyvin ikkunasta ulos). Siinä on myös hyvin tilaa ruokapöydälle, josta olen enemmän kuin iloinen. Saan oikeasti istuttaa vieraat kahvipöytään!
 Ja kun olohuoneesta jatketaan oikealle, kävellään liukuoven läpi makuuhuoneeseen. Makuuhuone on todella pieni, ja vaatekaapisto on hassusti keskellä huonetta. Mutta siitä olen iloinen että saan silti eristettyä sängyn toiseen huoneeseen, niin kaikkien ei tarvitse ihastella petaamatonta sänkyä jonka päällä on vaatekuorma. Makuuhuoneessa on vielä yksi ikkuna ulos. Se liukuovi on kyllä parhain juttu johon rakastuin heti. Laitan tänne blogiin asunnosta kuvia sitten, kun olen muuttanut! Eiköhän siitä ihan koti tule. 



    Mun mielestä muutto on jotain mahtavaa, siis jos ei lasketa stressiä ja kriisiä muuttopäivistä ja muuttoautoista- ja laatikoista. Mutta oikeasti - voi ihan vakavissaan siivota jokaisen laatikon mihin ei ole koskenut vuosiin, heittää kaikki turhat paperit pois, ja samoin voi tehdä kaikille turhille tavaroille. Pohdin tänään, että minulla on sänkyni alla laatikollinen tavaroita, joihin en ole koskenut kertaakaan sen jälkeen kun ne sinne laitoin - mutta silti säilön niitä siellä ja annan niiden pölyyntyä. Nyt jos syvällisemmin ajatellaan, niin mitä ihmettä teen noilla kaikilla koriste-esineillä ja sillä englanti-suomi sanakirjalla johon en ole kertaakaan elämässäni koskenut?
  Anyway paras juttu on se, kun on saanut kaikki muuttolaatikot ja huonekalut uuteen asuntoon - siinä on oikeasti aivan uusi alku kaikelle. Saat miettiä tarkasti minne laitat sängyn, tv-tason, vaaterekin, pianon ja mihin mahtuu lipasto ja akvaario, ja onko keittiönpöytä parempi keskellä keittiön lattiaa vai sivummalla seinää vasten. Siinä vasta on sitä jotakin. Yritän olla suunnittelematta liikoja, mutta haluaisin niin kovasti jo päästä asettamaan tavaroita uuteen kotiin saaden ne aivan uuteen uskoon. Se mitä olen ajatellut, on, että vaaterekin laitan joko eteiseen tai makuuhuoneeseen ikkunan ja kaapiston väliin, koska se ärsyttää jos se on keskellä olohuonetta. Eteiseen aion hommata valkoisen lipaston, johon saan lapasia, pipoja ja huiveja ja sellaisia. Iso naulakko siellä onkin jo omasta takaa. Eteiskäytävään ajattelin myös hommata jonkinlaisen räsymaton, koska ne on (yleensä) helppoja imuroida hiekasta ja muusta. Keittiönpöydäksi olen ajatellut kaikessa yksinkertaisuudessaan tätä. Saan siihen hyvin neljä tuolia, ja mielestäni se on kauniin näköinen. Itse pöydälle haluaisin pari kynttilää ja hopean väriset tabletit. 
  Johonkin kohti asuntoa haluaisin tälläisen kirjahyllyn, niin kirjoja ja vihkoja ei tarvitsisi säilytellä ympäri asuntoa (niitä löytyy hyllyltä, kangaslaatikosta, keittiöstä ja yöpöydän laatikosta). Lisäksi tuo hylly on halpa, myös todella siisti ja sopii sisustukseeni hyvin. Ja vielä yksi juttu: rahi. Rahista olen haaveillut koko täällä asumiseni ajan, koska sohvani on niin ärsyttävän muotoinen. Tietysi plussaa olisi saada hommattua kokonaan uusi sohva, sellainen kahden -tai kolmen istuttava. Pidän nykyistä hengissä vain siksi, että se on levitettävä vuodesohva, vaikka tämä on kyllä ihan kauhean näköinen.





  Valokuva Mindystä on siskoni Annin ottama. Hänen yrityksensä Anni Virta NY löytyy täältä.
  
  Niiu 

27.11.2016

Sensory defensivenes

Hei, mikset sä tuu kattoo meiän kans leffaa ja syömään sipsei? Onko kaikki ihan ok? Miks sä kuuntelet koko ajan musiikkia? Miks sä lähit taas kesken tunnin? Mitä sä kiemurtelet siinä penkillä?   Älä mulkoile mua noin! Miks sä aina katot mua noin vihasesti ku mä syön tätä banaania? Älä nyt taas lähe pois! Mikset sä kuuntele mua? Mikset sä voi istuu siinä ja jutella niinku normaalit ihmiset? Oo nyt kerranki kiva ja anna mun ettiä se kynä täältä penaalista äläkä mulkoile siinä!
 

  Olen jälleen saanut todella paljon palautetta. Ehkei kukaan ymmärrä, miten pahalta yksi lause voi tuntua, sillä kukaan ei ymmärrä mitä yksi tekoni voi merkitä minulle itselleni. Se, että lähden pois tietystä tilasta, voi pelastaa koko päiväni. Se, että jään siihen ja yritän kestää, voi pilata koko vuorokauden. 
  Miksen mä todella voisi istua perheen kanssa yhdessä ruokapöydässä? Miksen mä voisi olla kuuntelematta musiikkia täysillä silloin, kun toinen huoneessa oleva tekee jotain joka todellisuudessa saa mieleni kuohuamaan? 


  Aistiyliherkkyys. Siitä ei monikaan tiedä paljoa, eikä siksi ymmärrä näitä ihmeellisiä käsitteitä siitä, miksen istu samassa tilassa henkilön kanssa joka syö banaania. Siksi mä haluan nyt hieman havannollistaa teille asiaa. Harvoin enää selittelen kenellekään miksi teen niin tai noin, sillä ulkopuolinen tuomitsee lähinnä ajatellen, että "toi vaan haluaa olla hankala". Tosiasiassa kaikki on suojautumiskeinoja pään varmalta räjähtämiseltä.
  
  Kuulen pienet äänet kuin ne olisivat pääni sisällä, ja se puolestaan saa pääni räjähtämään. Lennän helposti huoneesta pihalle tuhannenkilometrin tuntivauhdilla, jos en pysty heti käsittelemään ääniä pääni sisällä tai tilanteesta riippuen en kestä niitä tai saa mitään helpotusta niiden sietoon. Reagoin pieniin kolauksiin ja tuhauksiin, ja kysyn "mikä toi oli?", vaikka toinen huoneessa oleva ei sitä olisi edes kuullut. Jos ääni toistuu enkä tiedä mistä se tulee, eikä se lopu, poistun huoneesta tai huomaan kyyneleiden valuvan kasvoille. Hyppään kattoon lusikan tippuessa lattialle. Häiriinnyn hyvin helposti pienistäkin aistiärsykkeistä, joka johtaa kovaan stressinomaiseen tilaan, tai paniikinomaiseen kohtaukseen, sellaiseen, että on pakko juosta pää kolmantena jalkana pihalle potkimaan lunta ja vetämään syvään henkeä, hakkaamaan puuta tai pitämään käsiä korvilla. Arkipäivän äänet jäävät päähäni kaikumaan, ja hypin seinille jos en saa niitä vaimennettua ajatuksistani.
  Matkustaminen on yksi stressaavimmista asioista ikinä, sillä junastakaan ei noin vain voi lähteä pois. Ikinä ei tiedä, kuka tulee viereen lukemaan sanomalehteä tai kuka päättää takanani istuessaan syödä paperipussista. Pitkän aikaa mietin, että eikö muut ihmiset oikeasti kiinnitä huomiota noihin pieniin ääniin? Miksi kukaan muu ei istu tässä kuin tulisilla hiilillä? Jos joku syö banaania toisella puolella vaunua, kuulen sen aivan lähellä jopa kuulokkeiden läpi, sillä aivoni käsittävät äänen aistiärsykkeeksi vaikken oikeastaan edes kuule sitä.

  Pahimpia asioita ikinä ovat syömisen äänet, astioiden kilinä, elokuvateatterin hiljaisuus, s -r -ja k -kirjaimien painostus puheessa, vilkkuvat valot, tietokoneen näppäinten ääni, erilaisten paperisten asioiden kääntely ja ylimääräinen räplääminen. Kauppareissut vievät voimat kokonaan, ruokailutilanteet ja palaverit ovat suurin kammoni. Ihmisten läsnäolossa olen ahdistunut juurikin siksi että aistin ympäristöstäni jokaiset pienet vivahteet todella voimakkaasti. Jos joku kääntää kymmenen metrin päässä sanomalehden sivua, kuulen sen kuin se olisi aivan vieressäni. Suljen silmät ja ajattelen lopeta, lopeta, lopeta kiltti jooko! Voit verrata tätä tilanteeseen, jossa henkilö vetää pitkillä kynsillä liitutaulua vasten. Miltä se kuulostaa? 
  Valitettavasti sd vaikuttaa myös kovin ihmissuhteisiin. Ketä kiehtoo mulkaisut käytävillä, vihainen tuijotus ruokapöydässä tai epäkohteliaat ilmaisut voitsä nyt jo laittaa sen purkan pois ennenku meitsi oikeesti häipyy? Älä tuu kirjottaa siihen! Mee piirtää muualle. Onko sun pakko tulla syömään siihen? Mä en nyt oikeesti tarvii seuraa. Tuskin ketään. Uskokaa pois, se on myös minulle kovin hermoja raastavaa, myös hyvin noloa olla aina kuin hermoromahduksen partaalla. En minä sitä tarkoituksella tarkoita. Myös parisuhteessa on omat ongelmansa, sillä tunnen pienetkin kosketukset kuin kivenmurikalla koskettuna, mikäli en ole varautunut/tietoinen kosketuksesta.
  Vuosien varrella olen kuitenkin kehitellyt itselleni erilaisia keinoja tilanteista selviämiseen. Vieläkö sä ihmettelet, miksi kuuntelen oppitunneilla musiikkia aina kun on mahdollista? Juurikin musiikin kuuntelu on yksi hyvä idea, ja korvatulppien käyttö tuskallisissa tilanteissa. Kuitenkin noukin myös korvatulppien läpi ääniä, joten ne ovat lähinnä vain hätäkeino päästä tilanteessa eteenpäin. Tiukan tilanteen tullessa ajattelen, että "tää on hyvää siedätyshoitoa", ja istun naama virneessä silmät kiinni nyrkkejä yhteen puristaen odottaen hetkeä, jolloin saan juosta täysillä pihalle. Musiikkia kuuntelen kuitenkin niin usein kuin mahdollista, varsinkin jos minulla on mahdollisuus altistua ärsykkeille. Musiikinkuuntelukin voi tuntua pitkäveteiselle - silloin on olemassa luonto.
  Musiikki vaikuttaa minuun vahvasti, taiteelliset keinot käsittää ympäristöä, luonto itsessään ja eläinten läsnäolo on rauhoittavaa ja ihaninta ikinä. Yksinolo on päiväni kohokohta, jolloin voin ladata akkuja ja olla täysin ilman ärsykkeitä ympärilläni.  
  Sydämin, 
  Jenni

  //Kyseinen teksti oli joskus aikaisemmassa blogissani, mutta koska teksti on mulle tärkeä ja blogin poistuttua päätin julkaista sen myös täällä.

26.11.2016

En ole koskaan..

  Heipsan!

  Sain ystävältäni tämän haasteen ja aion tehdä sen. En anna haastetta eteenpäin, vaan haluavat voivat sen tehdä. Tavoitteena siis kirjoittaa 15 asiaa, joita ei ole ikinä tehnyt ja joita luultavasti muut ovat tehneet. En muuten tiedä onko tämä edes varsinainen haaste mutta joka tapauksessa.
  Näitä täytyy oikeasti hartaasti miettiä. But let's start!



  Katsonut Taru Sormusten herrasta -elokuvia. Voisin kyllä sivistää itseäni. 
  Oppinut jakokulmalaskuja. Voi opettaja parat kun yrititte minua siihen opettaa. Jotenkin kuitenkin pääsin peruskoulusta pois opettelematta kyseistä aihetta.
  Uinut avannossa. Olen aina valmiiksi jäässä ja kesäisin järveen meno on tarveeksi jäistä hommaa, joten eiiiih kiitos.
  Matkustanut lentokoneella. Vaikka haluaisinkin. Voisin lähteä vaikka Australiaan tai Kookossaarille.

  Katsonut Uutta päivää jaksoa pidemmälle. Ei vain ole mun ohjelma. 
  Polttanut tupakkaa yhtä henkäisyä pidemmälle.

  Juonut alkoholia juopumismielessä. Oikeastaan olen juonut vain kerran kuohuviiniä 18 vuotis syntymäpäivilläni kolme lasillista.
  Oppinut neulomaan mitään. Virkata kyllä osaan, se on kaunista.
  Murtanut luita. Ellei pieniä hiusmurtumia lasketa jotka on hoidettu lastalla ja särkylääkkeellä.
  Syönyt sushia. Ei vain yhtään kiehdo ajatus, yh.
  Juonut kahvia mustana. Pahoittelen.

  Käynyt pohjoismaita kauempana.
  En ole koskaan lumilautaillut tai muuten lasketellut. Olin kyllä joskus laskettelukurssilla eskarissa, ja se jäi vain kammottavaksi kokemukseksi, kun 6 vuotias työnnetään harjoittelusuksilla mäkeen pujottelemaan joitain tötteröitä. Jyräsin ne kaikki.
  En ole myöskään ikinä hiihtänyt kävelyvauhtia kovempaa.
  Syönyt avokadoa sellaisenaan.

  Oletteko te tehneet näitä? Onko jotain, mitä ette myöskään ole tehneet, tai jotain joka häiritsi mielenrauhaanne?

  Jenni

25.11.2016

Ei niin hyviä uutisia selkäkivusta

  Pitkän ja kiduttavan selkäkivun päätteeksi päädyin varaamaan lääkäriajan, että ehkä saisin jotain apua. Jotenkin päädyin makaamaan kyljelleni tutkimuspöydälle kolmen lääkärin painellessa selkääni ja minun huutaessa tuskissani. Sitten tuli neljäs lääkäri ja otti verikokeen jollain ihmeellisellä putkisysteemillä. Ja sitten otettiin vielä kaksitoista putkea verta toisesta kädestä.
  Positiivista tässä oli se, että selkäkipuihini saatiin jotain järkeä. Minulla epäillään selkärankareumaa. Lähinnä ajattelin siinä pöydällä kivuissa itkiessäni, että voi vitsi, kun ei voi olla päivääkään kokonaan terve! Ja kitisin siitä, että kaksi lääkäriä oli juuri painellut selkärankaani niskasta ristiselkään, joka sattui enemmän kuin vähän. Mutta hyvä, jos selkäkipuuni saadaan viimein jotain järkeä ja saan apua niin, että saan sen hallintaan. Voi olla, että tulen koko lopunelämääni kärsimään selkäkivusta. Se vähän kolahti ja pisti miettimään asioita syvällisemmin - mietin lähinnä, miten tulen pärjäämään työelämässä ja mikä ammatti tässä vaiheessa kannattaakaan valita. Aion jutella siitä lääkärin kanssa, kun on lisätutkimukset.


  Täällä satoi yöllä lunta! Olin niin onnellinen avatessani aamulla kahdeksalta verhoja ja nostaessani Mindyä syliin jotta katsoisimme, näkyykö terassilla tai pihapuussa lintuja. Meidän aamun rutiini. Oli mahtavaa nähdä, että lunta oli satanut terassikaiteellekin ja tuikkukippoihini. Ihailimme asiaa hetken ja kävimme seisoskelemassa terassilla (Mindyä jännitti niin paljon, että koko kissa vain tärisi häntää myöten). Mindy on sisäkissa enkä päästä sitä ulos, sillä lähellä menee isompi tie ja haluan muutenkin pitää sen seuranani täällä sisällä, mutta olemme silti välillä käyneet pihalla tallustelemassa. Pikkusiskoni on myös käynyt sen kanssa valjaissa ulkona, tosin Mindy on niin reppana ettei se uskalla liikkua mihinkään ulkona, varsinkaan jos on lunta. Liian jännittävää hänelle, ja lumisade onkin ihan asia erikseen.
  Kävin sen pitkän ja raskaan lääkärireissun ohella ostamassa kukkaruukun, jotta saisin kukkani kauniisti esille. Se näkyy pöydällä kynttelikön vieressä. Tiedättekö, se on elämäni ensimmäinen kukka sitten lapsuusaikani kuolleen kaktuksen. Ja samalla ensimmäinen kukka omassa kodissani lukuunottamatta kolmea ruusua purkissa jotka lässähtivät ensimmäisen päivän jälkeen. Ei minusta puutarhuria tule.
  Kävin myös kirjastossa ihan vain kävelemässä. Mielestäni Saarijärven kirjastossa on sitä jotakin, kun siellä niitä kirjoja todellakin on aiheesta aiheeseen.


    Jenni

24.11.2016

Oh this misery

  Tunnen kovaa, fyysista kipua oman ulkonäköni puolesta. Siis oikeasti - se ei ole asia, joka on helppo tai yksinkertainen, päinvastoin. Se on asia, jonka kanssa olen tapellut 12 vuotiaasta lähtien. Siitä asti, kun murrosikä koitti ja naisellisemmat muodot tulivat esiin tuoden mukanaan ylimääräisiä kiloja ja itsetuntokriisin. Mielestäni jokaisen kasvavan ihmisen tulisi saada kuulla olevansa kaunis ja arvostettu minkä näköisenä tahansa - mutta sen puolesta minä sain kuulla olevani ruma, vastenmielinen sekä epänaisellinen. Se ei kohottanut itsetuntoani, eikä myöskään se kun rumuuden takia lähes uimataidoton pieni tyttö heitettiin järveen koulurepun kanssa, silmälasit rikottiin jotta näkisin entistäkin vähemmän katsoa taulun liituraapustuksia ja ruusupensaaseen kaataminen valmiiksi pitkän koulupäivän jälkeen. Se oli raskasta ja on yhä. Niin, ja vähitellen itsetuntoni tippui alaspäin sen lailla, miten vesipisarat valuvat ikkunassa kaatosateella. Ne kaikki menevät alaspäin; niin myös jokainen itsetunnon hippunen mitä omasin. Muistan miten 14 vuotiaana istuin koulun vessan lattialla itkien, itkien niin kovasti omaa rumuuttani. Katsoin vatsaani, reisiäni, käsiäni, kasvojani, hiuksiani, eikä mikään miellyttänyt. Oikeastaan tunsin olevani oikean ihmisen vastakohta. Miltä oikea ihminen näyttää? "Sellainen, kenellä on pitkät hieman lainehtivat hiukset, kauniit kasvot, hoikka vartalo, kirkkaat silmät ja joka osaa pukeutua kauniisti". ...Minähän en ollut mitään tästä.
  Häpesin itseäni. Vihasin itseäni. Kun katsoin peiliin, en nähnyt mitään kaunista - näin jotain niin rumaa ja häpeällistä, enkä enää miettinyt miksi ihmiset minua vihasivat niin.
  Elämä on niin haastavaa. Muistan yhden, yksi ainoista kerroista jolloin tunsin olevani kaunis: päivä, jolloin tapasin viimeisimmän poikaystäväni ensimmäisen kerran niin että menimme ulos kävelemään. Silloin olin kaunis. 

 
  Pakko sanoa, ettei itsetuntoni ole kohentunut noista ajoista juuri lainkaan. Olen yhä yhtä surkeana katsoessani peiliin. Jos voisin, muuttaisin ulkonäössäni niin paljon. Mutten kuitenkaan voi, enkä ehkä haluakaan. Mitä sitten vaikka olenkin ruma? Kelpaan parhaalle ystävälleni, perheelleni ja Mindylle. Ehkä se riittää.
  Mutta taas toisaalta... En tiedä. Viimeksi tunti sitten seisoin peilin edessä, annoin kyynelten valua poskilleni ja mietin, kuinka lihava olenkaan. En ehkä olekaan ruma, olen lihava. Lihavuudesta voi onneksi päästä eroon - mutta miksen onnistu? Muutama päivä saattaa mennä todella hyvin, mutta sitten näen kaupassa ah, niin ihanaa omenamehua, tuc keksejä tuorejuustolla, suklaata, popcorneja ranch dipillä... Mutta mikä kiire minulla edes on? Haluanko vain olla riittävä itselleni, vai koko maailmalle? Surullinen tosiasia on se, että en ikinä ole jokaisen ihmisen mielestä riittävä. Mutta haluaisin omasta mielestäni olla kaunis. Haluaisin edes kerran olla kaunis, katsoa peiliin ja nähdä jotain katsottavaa. Mutten näe. En näe yhtään mitään kauheuteni yli.
  Tämä on päivä, jolloin mielialani vaihtuvat kuin vuoristoradan mäet ja laskut. Valitettavasti. Kello on kaksi yöllä, väsyttää ja oma kehoni ahdistaa. Ollapa kerrankin joku muu ja tuntea itsensä hyväksi omassa kehossaan, mutta ei. 

  Haluaisin vain sanoa, että ei se haittaa. Olen ehkä ruma ja kauhean näköinen, mutta ei se haittaa. Se on okei. Koska aion onnistua. Aion saavuttaa terveellisen normaalipainon terveellisin tavoin - en aio suorittaa asiaa kuten 15 vuotiaana joutuessani lopulta ravitsemusterapeutille syömishäiriön merkeissä. Tätä en halua tyriä. Haluan näyttää hyvälle ja tehdä sen eteen töitä. Painoni ei ole juuri nyt normaalipainossa - itseasiassa se on 30kg sen ylitse. Siksi minulla on tavoite. Tavoite, jonka aion saavuttaa. Halusin siis loppupelissä vain kertoa, että aion kyllä onnistua. Kaikki ei vain ole niin helppoa kuin miltä näyttää.

  ONKO TÄÄLLÄ JOKU, JOKA PUDOTTAA PAINOA? Mun mielestä olisi niin kivaa jakaa ajatuksia jonkun kanssa, ja mikä kivointa, pudottaa painoa jonkun kanssa! Luoda yhteiset tavoitteet ja onnistua. 

  Hearts, 
  Niiu 

15.11.2016

Uusi suunnitelma kaikelle ja liikkuvat liukuportaat

  Aamu oli yhtä sähläystä, koska alunperin olin aikataulussa - mutta lopulta vartin myöhässä. Sinkoilin asunnossani ympäriinsä takki auki ja laukku olalla ja noukin kamoja mukaan. Lopulta juoksin pyörävarastoon syöden samalla leipää ja tappelin pyöräni ulos. En näköjään osaa lähteä kerrostalosta ilman että kaadan mennessäni kolme pyörää ja yhdet kottikärryt (jotka onneksi oli tyhjät). Niin ja lopulta kun pääsin matkaan, olin unohtanut kotiin ajokorttilupahakemukseni joka olisi pitänyt viedä jo viikko sitten. Kun en ole edes varma minne se pitäisi viedä.
  Menin bussilla Äänekoskelle, ja siellä oli tunti aikaa. Kiersin siis cittarilla ja ostin pikkusiskolleni joululahjan, joka tuli sattumalta eteeni. Minun piti löytää kymmeneksi Äänekosken pokelle, ja löysinkin, ihanan navigaattorini kanssa. Matka oli vähän turhan pitkä tämän selän kanssa käveltäväksi, mutta selvisin.
  Se miksi menin juuri Äänekosken ammattikouluun tänään; vaihdan koulua, ja Äänekoskella on valma-linja. Se oli oponi idea. Olisin kyllä, ehkä, pysynyt eläintenhoitopuolella, mutta se kävi selälle ihan liian raskaaksi nyt kun tuo jaksaa temppuilla taas näin vaihteeksi, joten sain lääkäriltä hienovaraisen kehotuksen alan vaihtamiseen. Tietysti se on oma valintani mitä teen nyt ja tulevaisuudessa, mutta luulen että tässä tilanteessa on hyvä kuunnella myös muitakin sen suhteen, että jos aion pitää selkäni hengissä vielä seuraavat kymmenen vuotta, on hyvä ajatus harkita hieman kevyempää alaa. Onneksi alanvaihto ei ole minulle maailmanloppu, koska se että työskentelen eläinten parissa, ei ole ainoa vaihtoehto elämälleni - koska elämääni kuuluu muitakin mielenkiinnon kohteita. Akvaattiset tieteet ja meribiologia sekä limnologia ja muut luonnontieteet, kuten tähtitiede.


  Valma-keskusteluun meneminen jännitti ja töpötin vessassa laittaen äidille viestejä, lähinnä "mitä mä sanon ku mä meen sinne? Sanonko mä moi? Mitä jos se kysyy jotain hankalaa?". Seisoskelin aulassa violetin takkini kanssa katsoen vuoroin kelloa ja lattian kuvioita. Mutta selvisin todella hyvin. Opettaja oli super mukava ja sain jopa nauraa ja hymyillä. Uusi luokka jännittää nyt hieman, sillä kukaan ei vastannut katsekontaktiini tai hymyyni kun opettaja minut heille esitteli ("tässä on Jenni, ja Jenni aloittaa täällä huomenna"). Se oli outoa ja lopulta luovutin yhteyden ottamisen ensimmäiselle päivälle. Voi olla, että huomenna valtaan ensimmäisten joukossa takapulpetin jonne linnottaudun pelkäämään uusia ihmisiä.
  Opinnot valmassa alkavat huomenna. Olen siellä alkusuunnitelmallisesti jouluun asti, mikäli pääsen johonkin tammikuussa alkavaan koulutukseen (saatuani ensin omat ajatukset järjestykseen sen suhteen mitä haluan). Mikäli en pääse mihinkään tammikuussa, olen valmalla kesään asti yhteishakujen yli, tavoitteena että pääsen jonnekin sitten ensi syksynä. Joka tapauksessa uskon, että tästä tulee super kiva loppusyksy! Olivatpa ihmiset kivoja tai ei. Olen iloinen että omaan taidon kiinnostua ja olla täysillä mukana, vaikka olisinkin ihan yksin. Joten ei se haittaa, jos en saa täältä kavereita tälle vuodelle. Toisaalta omaan myös taidon angstata murrosikäisen tapaisena siellä takapulpetissa huppu päässä Älkää puhuko mulle -fiiliksellä.
  Näytin muuten tänään jollekin peikolle hiusteni puolesta.


  Lähtiessäni koululta lupailin opettajalle, että kyllä, osaan Äänekosken keskustaan ihan hyvin kun kerran sieltä aamulla jo kävelinkin, ei tässä mitään karttoja ja navigaattoreita enää tarvita. Lähdin ylpeänä kävelemään eteenpäin jutellen samalla äidin kanssa puhelimessa ja kertoa hänelle kaikkea mitä olimme puhuneet. Lopettiin puhelu ja jatkoin matkaani ("kohta oon keskustassa, meniskö viis minuuttia enää"). Ja yhtäkkiä huomasin saapuvani takaisin koululle, mutta toisesta suunnasta kuin mihin olin lähtenyt. Olin kävellyt puolentoista kilometrin verran täyden ympyrän. Kyllä oli ylpeydellä vaarana hajota, kun etsin sen kartan puhelimestani. Olin alunperinkin lähtenyt länteen enkä itään.
  Kaiken jälkeen Äänekoskella bussia odotellessani kiertelin putiikkeja ja kuuntelin joulumusiikkia.
Tähtitaivas lumoon sai hänet loistollaan
Pellavapään pienen, vain viisi vuotiaan
Iltaan hämärään, kuu loi säteitään
Perhe tuo kun kulki joulun luo
   En oikeasti voi kuvailla sitä miten rakastan joulun aikaa. Kaikkialla on mielettömän kaunista ja musta tuntuu, että ihmiset on tosi iloisia ja ystävällisempiä kuin tavallisesti. Tai jotkut ovat omia tapauksiaan. Olin menossa toiseen kertaan citymarkettiin ostamaan ruokaa kotiin, ja huomasin ettei liukuportaat toimi. Joten kasuaalisti kävelin niiden luo olettaen ettei ne todellakaan toimi. Juuri kun olin astumassa niille, ne lähtivät liikkeelle ja tein tilanne haltuun -liikkeen välttääkseni kumoon kaatumisen. Takanani oleva vanhempi mies sanoi, että katso tyttö miten kävelet! Sanoin, että kun ne portaat liikkuu... "Niinhän ne liukuportaat meinaa vähän tehdä". Ja sitten hän vielä mainitsi, että päästän hänet edelle jos aion jäädä asiaa kauemmaksi aikaa ihmettelemään.
  Päivä jatkui ostamalla joululahjapaperia, juttelemalla kassatädin kanssa kissoista koska kenelläkään ei ollut kiire, yrittäessä mennä väärään bussiin, juomalla kuumaa glögiä istuen terassilla viltin kanssa ja nukkuessa kissa sylissä sohvalla. Tässä päivässä oli sitä jotain.

  Ihanaa marraskuun puolikasta
  Jenni 

13.11.2016

Mun isä

  Ensinnäkin haluan kiittää ylempää siitä, että täällä tuntuu oikeasti olevan talvi. Koska sitä mä rakastan. Lunta on puissa ja pakkasta tällä hetkellä reilut -8 astetta. Eikä edes tuule, ulkona tuntuu kuin aika olisi pysähtynyt, koska on niin hiljaista. Niin rakastan, ei ole mitään parempaa kuin tämä. Laitoin terassin kaiteelle kolme kynttilää, ihan vaikka isänpäivän kunniaksi.
  Todellakin nautin siitä, kun asunnossani on terassi. Olen yksi ainoista tässä talossa kenellä on sellainen, ja olen siitä ylpeä. Äsken kun seisoin toppatakki ja hame päällä ottamassa alhaalla olevaa kuvaa kynttilöistä, viereen tuli naapurin pappa ihailemaan tunnelmaa kanssani. Puhuimme hetken siitä miten ihanaa on, kun on talvi ja lunta. Se oli oikeasti mukavaa, ei vain papan ystävällisyys vaan se, että joku tuli puhumaan ja katsomaan, mitä teen! Se tuntui hyvälle, että joku huomasi, enkä yhtäkkiä ollutkaan enää yksin.


  Kysyin, miten hän on viettänyt isänpäivää. Ja heti kaduin kysymystäni, koska aina ei voi tietää. Hän sanoi, että voi, olen juuri tulossa viemästä kynttilää isäni ja isoisäni haudoille - hautausmaa oli kuulemma hyvin kaunis nyt pimeällä, kun ihmiset olivat tuoneet sinne kynttilöitä muistoksi. Mitä tähän pitäisi vastata? Hymyilin, ja sanoin, että minusta on ihanaa kun ihmiset vievät kynttilöitä muistellakseen rakkaitaan. En tiedä, olisiko minun pitänyt antaa osanottoni. Hän hymähti hymyillen joka tapauksessa ja siirsi katseensa terassini kynttilöihin. Oli hetki hiljaista, kun katsoimme niitä.
  "Kai sinä olet onnitellut isääsi tänään?" Hän kysyi. Vastasin että kyllä, joka vuosi mummoni järjestää kahvikutsut. Naapurin pappa hymyili taas ja sanoi, että se on todella hyvä. Hymyilin hänelle takaisin. Vaihdoimme vielä muutaman sanasen - hän oli onnellinen, sillä hänen poika vaimonsa ja lastensa kanssa oli käynyt iltapäivällä tuomassa isänpäiväkortin ja suklaarasian. Se sai myös minut todella, todella iloiseksi. Pappa sanoi sommitellen, että on kiitollinen, että hänellä on poika jolla on kaunis vaimo ja ihanat lapset, jotka käyvät aina juhlapyhinä hänen luonaan. Nyökkäsin ja sanoin, että se on kyllä todella tärkeää ja upeaa.


  Muistetaan isäämme, kun meillä on siihen mahdollisuus. Ehkä jokaisella ei ole parhaita välejä vanhempiinsa ja joku voi olla katkaissut välit heihin kokonaan - mutta minusta se on asia, jota täytyy ja saa vaalia. Oma isä on jotain todella arvokasta, vaikkei aina siltä tunnukaan. Kuka minulle olisi opettanut porakoneen käyttöä, jollei isäni? Entä kuka olisi opettanut ajamaan kesäisin ruohonleikkurilla ja skootterilla, jos ei isäni? Tai opettanut vaihtamaan sulakkeen sulakekaappiin?
  Minulla ja isälläni on paljon erimielisyyksiä emmekä ole läheskään aina rakkautta täynnä olevat isä ja tytär, mutta on hän silti todella tärkeä. En ole ehkä ollut tytär jota jokainen isä toivoisi, mutta uskon, että ihminen voi aina alkaa lämmittämään ja sopimaan välejä toiseen ihmiseen.
  Isä, rakastan sinua kyllä, vaikken olekaan sitä aina kertonut.

Loppumaton väsymys

  Tuntuu että vapaapäivät koostuu aina tästä:
  Nousen ylös kolmen jälkeen iltapäivällä, ja ihmettelen miksi ulkona on niin pimeää. Sitten muistan että on talvi ja aurinko on jo laskemassa hyvää vauhtia, ihailen tilannetta. Syön jotain, istun sohvalle ja avaan tietokoneen ja tv:n. Selaan turhia ohjelmia ja katson tietokoneelta kaikki oleellisimmat jutut, pyörin hetken We heart it -sivulla etsien kadonnutta motivaatiota ja keskityn selaamaan kaikki lukemani blogit läpi. Sitten avaan verhot ikkunan edestä ja arvioin vallitsevan säätilanteen, ja seisoskelen terassin ison ikkunan edessä Mindy sylissäni katsellen maisemia. Mindy nauttii, kun se saa sylissä istuessaan katsella ulos - saatamme seistä siinä pitemmänkin aikaa katsoen lintuja, ja parasta jos ohitse kulkee koira omistajansa kanssa. Sitten on tuon kissan nenänjälki ikkunassa.


  (Pahoitteluni kuvan erityisen huonosta laadusta, en tiedä mitä sille tapahtui).
  Niin, ja tämän jälkeen se aurinko todella onkin jo laskenut. Saatan tehdä jotain oikeaa ruokaa, tänään se oli kinkku-makaronilaatikkoa purjon kanssa. Sitten kirjoitan ehkä jotain, luen kirjaa, soitan pianoa tai kitaraa hetken tai katson jonkun elokuvan. Käyn suihkussa, ja sieltä tullessani keitän teetä, tai vuodenaikaan sopien glögiä, ja asetun peiton alle ottaen tietokoneen sänkyni viereen. Netflix sarjoja en oikeastaan katso sen kummemmin, mutta ainoat mitä todella olen katsonut, on Teen wolf ja Pretty little liars. Rakastan niitä! Ja varsinkin Pretty little liarsia tulee katsottua iltaisin, ainakin nyt talvella. En tiedä miksi.

  On aika hankala saada päiviin mahdutettua mitään, kun nukun niin pitkään. Enkä edes tiedä mistä johtuu, että menen nukkumaan puolenyön aikaan ja herään seuraavana iltana parhaillaan kuuden aikaan. Se on outoa. Voisin alkaa laittamaan herätyksen jokaiselle aamulle. Mutta kun väsyttää niin paljon! Eikä nukkuminen tunnu edes auttavan, vaikka nukkuisin joka yö yli 15h putkeen.


 

  Hearts,
  Niiu

11.11.2016

Yksiön muodonmuutos

  Sain tänään viimein paljon odottamani ikean paketit. Niitä oli kolme ja painoi parisataa kiloa. Mun oli tarkoitus saada ne vietyä kotiin pulkassa vetäen, mutta luovutin todetessani ettei kaikki paketit mahdukaan pulkkaan. Nyt kun on talvi, niin kaupassa käydessäni raahaan kauppakassit pulkalla kotiin. Kivempaa kuin niiden kantaminen pakkasessa. Joten soitin taksin ("moi, öö.. Mä tarviin taksin tänne r-kioskin pihalle.. Mulla on painavia pahvilaatikkoja täällä"). Tietysti toivoin taksikuskin olevan joku komea ja lihaksikas mies joka kantaisi kaikki paketit asuntooni asti, mutta valitettavasti hän taisi olla yli viidenkymmenen. Kantoi kuitenkin paketeista painavimmat, koska jätin ne hänelle sanoen "kanna sä noi" kun hän tarjosi apuaan. Hän ähelsi niitä vielä takakonttiin kun minä istuin jo etupenkillä turvavyön kanssa. Tunsin itseni aika tyhmäksi. Mutta respectit siitä, että taksikuskit nykyään todella auttavat tavaroiden kantamisessa ja avaavat auton oven. Hän jopa kantoi ne painavimmat paketit asuntoni ovelle ja heitti läppää kerrostalon pihassa olevista ikkunasysteemeistä (täällä vaihdetaan ikkunat jokaiseen asuntoon, ja etupiha on täynnä niitä laatikoita joissa on uudet ikkunat). Saimme puikkelehtia lumihangen läpi ja taksikuskilla meni lunta kenkiin ja selitin kovaan ääneen, että joku logiikka voisi olla ikkunoiden pihalle jättämisen kanssa, kun ei mahdu kulkemaan. Hän oli samaa mieltä, toivotti hyvät illan jatkot ja poistui paikalta. Jos taksikuskit ovat aina näin mukavia (muttei niin nuoria mitä olisin toivonut), voisin alkaa kulkemaan taksilla enemmänkin. Se oli jopa hauskaa.

  Saimme tapella kolmisen tuntia, että sain tilaamani huonekalut kasaan ystäväni avustuksella. Ostin sänkyni vierelle 'yöpöydän', tai hyllykön, vanhan yöpöydän tilalle sekä vaaterekin, uuden yövalon koska hajotin edellisen vaihtaessani lamppua, sekä muutaman kulhon ja lautasen. Multa puuttui vasara ja ruuvimeisseli, joten värkkäsimme ne kasaan ilman niitä. Hyllykön kasaaminen hieman epäonnistui, sillä yksi hyllyn osa ei mennyt pohjaan asti joten yhdestä kohti ei saatu sitä lainkaan ruuvattua kiinni - ihan tukeva se kyllä silti on. Tai tilannehan meni niin, että ystäväni miehenä kasasi kalusteet ja minä naisena seisoin lukemassa ohjeita ja neuvoen miten ruuvit kiinnitetään.





  Nyt asuntoni näyttää siis tälle parhaista kohdistaan! Päädyin siivoamaan sen kokonaan selkäkivustani huolimatta. Valokuville sängyn yläpuolella täytyy vielä tehdä jotain, koska ne näyttää sille, että ne olisi vain ripoteltu seinälle toivoen niiden näyttävän hyvälle - muttei ne näytä. Sen sijaan peilin vieressä olevat mustavalkoiset kuvat on aika kivoja. Mitä mieltä te olette? Ja pöytäliinan voisi tietysti silittää.
   Illan olen vain katsellut Gravity -elokuvaa ja selaillut uusinta Harry Potter kirjaa, Kirottu lapsi. Se vaikuttaa jännälle, vaikka vähän hämääkin se ettei siinä ole tavallaan tarinaa lainkaan, vaan koko kirja on kirjoitettu vuoropuhein. En oikeastaan ollut tietoinen asiasta ennen kuin kirjan ostin, koska ikuisena Harry Potterin rakastajana se nyt vaan oli pakko saada.


ONKO JOKU JO EHTINYT LUKEA TUON KIRJAN?

  Jenni

Alkuhenkäys

  Moikka! On oikeasti jännää taas pitkästä aikaa tarttua antaumuksella blogiin ja yrittää kirjoittaa jotain enemmän tai vähemmän järkevää ja luennollista. 

  Mun nimi on Jenni ja olen 18 vuotias. Kaveripiirissä mua kutsutaan Niiuksi, ja se nimi tulee luultavasti julki myös täällä. Asun Keski-Suomessa yksin kissani Mindyn kanssa, ja opiskelen ensimmäistä vuotta eläintenhoitajaksi (opinnot alkoivat elokuussa jolloin muutin tähän pieneen asuntooni).

  Olen kirjoittanut blogia lähes koko ikäni - siis niin kauan kun tietokoneen näppäimet on pysynyt hallussa. 10 vuotiaana kirjoitin ahkerasti monta kertaa päivässä blogia, jonka ulkoasu oli enemmän kuin tyylikäs ja nimi koostui lempinimestä Jenska. Tekstit täyttyivät hevosilla, ihmeellisen lapsiangsti -vaiheen paineilusta, ruoanlaitosta, Pollux-hevoskerhon kirjoista ja tavaroista, lopulta ensimmäisistä kirosanoista ja elämä on paskaa -asenteesta. 16 vuotiaana otin siitä hieman taukoa, ja nyt ajattelin aloittaa bloggaamisen oikeasti uudelleen! Joku saattaa muistaakin minut joidenkin blogien tai edellisen blogini puolelta. Tässä välissä olen kirjoittanut päiväkirjoja kantaen niitä mukana jopa kaupassa, kirjoittanut kuulumisia opettajille romaanien muodossa ja värkännyt omia juttuja vähän sinne tänne. Kirjoittaminen on mulle elämäntapa, joka auttaa käsittelemään tunteita, joita useasti on turhankin paljon.


  Harrastan virallisesti vain pianon soittoa ja säveltämistä sekä laulamista. Soitan pianon lisäksi myös hieman kitaraa. Rakastan kaikin puolin klassista musiikkia sekä sen ohella akustista ja countrya. Näiden lisäksi luonto, eläimet, meret, lukeminen, sisustaminen, uiminen, sitaattien kerääminen leikekirjaan ja sekä valokuvaus on lähellä sydäntäni.
  Ja niin. Mun elämä ei todellakaan pyöri vain eläinten, luonnon, kirjoittamisen, musiikin ja muumisitaattien kanssa - siinä mukana on myös rakkausdraamat, opiskelu, mieltä kalvava menneisyys jota tällä hetkellä yritän prosessoida pois alta, laskujen maksaminen, vihollisuus tiskien kanssa, itsenäinen englannin opiskelu joka ei suju sekä elämä tuon puolivuotiaan turhankin vilkkaan kissani kanssa.

  Blogini tulee pyörimään koko elämäni ympärillä, perehtyen siihen mitä on olla minä, itsenäistymistä yrittävä nuori joka omaa ei niin tavallisen elämän. Elämä, joka on ollut yhtä pyörremyrskyä ja tulee olemaankin.
  Jos haluaa liittyä lukijaksi, se kohta löytyy ihan blogin alaosasta (siellä on myös hehkeä
spotifypalkki josta näkee kaikista ihanimmat kappaleet ikinä).

  Olisi kivaa jos edes joku alkaisi lukemaan blogiani, vaikka kirjoitankin myös ihan terapeuttisesti omaksi ilokseni.

MILTÄ BLOGIN ULKOASU NÄYTTÄÄ SUN SILMÄÄN?

  Jenni